Tytölle isä on tärkein, äiti kakkosena =(
Meidän 1v9kk ikäinen tyttö on kovasti isän tyttöä, ja onkin ihanaa, että he ovat läheisiä toisilleen. Mieheni on hyvä isä, jaksaa touhuilla ja huolehtia niin arkena kuin viikonloppuisinkin tytöstä. Palasin nyt syksyllä töihin oltuani puolitoista vuotta kotosalla hoitamassa lasta ja nyt työaikojen vuoksi isä on se, joka vie ja hakee tytön tarhasta ja ehtii vähän pitempään arkisin ollakin hänen kanssaan.
Mutta... ajoittain minua harmittaa se, että olen äitinä jäänyt kakkoseksi. Koen kyllä olleeni lapselle hyvä äiti, vaikken aivan niin touhukas olekaan kuin isä. Pidän sylissä, juttelen, olen läsnä... Jokin aika sitten olin pari iltaa töiden jälkeen poissa kotoa, mikä kärjisti tilannetta: tyttö ei edes halunnut tulla syliini, mutta isän perään oli ja on aina kovasti. No, tilanne korjaantui kyllä sitten, kun pidin sylissä ja kerroin, että äidillä oli edellisenä iltana häntä ikävä ja oli mukavaa saada hänet taas syliin jne. Kuitenkin olen huomannut, että asetelma on edelleen se, että tyttö hakeutuu enemmän isänsä luokse, näin oli jo kesälomalla ennen kuin palasin töihin. Tyttö touhuaa itsekseenkin, mutta vanhempaa hakiessaan menee useammin isän luokse kuin minun luokse. Aamuisin pyytää isiä nostamaan pinnasängystä, vaikka minä nukun samassa huoneessa. Isi-sana on päivittäin käytössä, vaikka sanavarasto ei vielä ole hirveän laaja. Äiti-sana tulee huomattavasti harvemmin, ehkä pari-kolme kertaa viikossa.
Toisaalta tuntuu, niin kuin sanon, että on hienoa, kun isä hoitaa osansa niin hienosti ja on todella suureksi avuksi arjessa, eikä arki pyöri siis vain minun harteillani - sehän ei ole mikään itsestään selvyys. Toivoisin kuitenkin, että olisin kuitenkin se ykkönen ja tärkein ihminen lapseni maailmassa! Hoidinhan häntä sentään pitkään kotona ja ihan hyvin hoidinkin. Ja yleensä äiti on tärkein lapselle. Miksi minä en pääse siihen samaan, vaikken koe tehneeni mitään " väärin" hänen kanssaan. Meillä on myös jotain kujeilujuttuja keskenämme ym. läheistä, mutta isä vaan menee edelle... välillä se kirpaisee!
Mitäs tässä voisin sitten tehdä? Ehkä vain " tyytyä" osaani, onhan kakkosenakin hyvä olla =´) Kilpaileminen asemasta isän kanssa tuntuisi lapselliselta. Sehän on lapsen etu, että heillä synkkaa niin hyvin yhteen. Onko kellään muulla äidillä kokemusta samanlaisesta tilanteesta ja miten se on ajan myötä kehittynyt?
Kommentit (3)
Hei,
meillä ainakin ' suosikkivanhempi' on aika vaihtuvainen. Joskus se olen minä, joskus isä. Pojalle yleensä enemmän minä ja tytölle isä. Eikös niillä lapsilla ole kausi, jolloin hakevat nimenomaan huomiota vastakkaista sukupuolta olevalta vanhemmalta? En nyt tarkoita sitä oidipaalista vaihetta vaan jo ennen sitä, kun lapsi on tajunnut, että on kuten äiti tai isä. Tyttäresi saa juuri nyt täydellistä mallia siitä, mitä hän sitten isona hakee miehiltä. Ei tarvitse yrittää mitään vaan kelpaa varsin mainiosti omana itsenään.
Ymmärrän kyllä, että tilanne tuntuu kurjalta. Meilläkin tyttö juoksee isän syliin, kun tullaan yhtäaikaa töistä. Mutta minusta vanhemman täytyy se hyväksyä. Voit tietysti miettiä josko vietät tytön kanssa liian vähän aikaa tai jotain, mutta monasti ihmiset tulevat joidenkin ihmisten kanssa paremin juttuun kuin joidenkin toisten. Eikä se tarkoita, että kenessäkään olisi jotain vikaa, niin vain on. Minä antaisin lapsen rauhassa nauttia isänsä seurasta ja tankata täydellistä hyväksyntää tyttönä. Vedä sinä nyt henkeä, koska vielä se tyttö roikkuu sinunkin jalassasi ja mietit, että miksi ei voi joskus roikkua isänsä kintussa.
pitää varmaan nuo kommenttinne ihan paikkansa. Tosiaan silloin, kun enemmän paneudun tytön kanssa puuhasteluun, niin enemmän istuu syliin ja hakee minunkin läheisyyttä. Ja tosiaan ne ääritilanteet tulivat juuri sellaisen päivän jälkeen, kun en ollut kotona tytön kanssa lainkaan. Herkästi siis vaikuttaa lapseen se, kuinka paljon vanhempi on läsnä, keskittyykö häneen vai tekeekö toisella kädellä jotain muuta hommaa.
Oli kyllä tänäänkin ihanaa seurata, miten isä jaksaa puuhastella tytön kanssa! Meidän tyttö on siis saanut todella upean isän, ei voi muuta sanoa. Tyttö saa heidän suhteesta mainiot eväät pitkälle tulevaisuuteen, mikä on hienoa. Hyvä huomio sekin, että minun kannattaa nyt hyvillä mielin hengähtää, koska kyllä hän jossain vaiheessa vielä " roikkuu" minunkin helmoissani ja silloin voin jo kaihoten muistella tätä aikaa, kun pääsin helpommalla. =)
No, tämä on sellainen asia, joka harmittaa vaan joskus ohimenevästi. Oikea murhe taitaisi olla se, jos isä vähät välittäisi lapsesta, ei juttelisi, leikkisi eikä hoivailisi! Päinvastaisen tilanteen " siedän" miljoona kertaa paremmin! =)
Meillä tämä on kausiluontoista, varsinkin nuorempana...Olen itse kolme-vuorotyössä ja mies normaalissa päivätyössä, tästä syystä on enemmän pojan kanssa. Kyllä selkeästi huomaa, että on isänpoika varsinkin jos isän kanssa on enemmän.
Meillä olen huomannut auttavan kongreettisesti lapsen kanssa olon ja touhuilun. Usein itse huomaa että siivoaa, tekee ruokaa tai muita arkijuttuja vaikka olisikin kotona lapsen kanssa. Usein huomaa lapsen reagoivan tähän, isi on se kuka leikkii ja pitää hauskaa, äiti huolehtii arjesta ja komentaa herkemmin, sekä epähuomiossa unohtaa huomioida lasta...
Meillä ainakin on auttanut lapsen kanssa yhteiset leikkihetket, ulkoilut, pelit, askartelu tai muu tekeminen kahdestaan lapsen kanssa, ilman kiirettä ja huolta arkiaskareista...
Toisille lapsilla toinen vanhempi on tärkeämpi, toisille ei. Iän myötä luultavasti helpottaa.
En kyllä tiedä saitko mitään apua vinkkeihin, mutta näin meillä.