Miksi oletetaan että kaikilla on ystäviä?

Tekstin oli tarkoitus näkyä näin:

Sairastan ahmintahäiriötä eli syön sairaalloisia määriä ruokaan omaan pahaan olooni. Aina kun luen ohjeita tai neuvoja ahmijoille, jopa sellaisia jotka ovat lähtöisin mielentervaysammattilaisten kynästä, esiin nousevat ystävät: "Mitäpä jos ahmimisen sijaan soittaisitkin ystävällesi ja ehdottaisit kävelylenkkiä?" "Keskity elämässäsi positiivisiin asioihin, kuten ystäviin." Onko oikeasti niin, että ihmisillä on oletusarvoisesti ystäviä, joihin voi ottaa yhteyttä kun on paha olo ja joille voi jopa puhua tunteistaan? Miksi mielenterveyden ammattilaiset eivät osaa ottaa huomioon, että kaikilla ei ystäviä ole, sillä heidän jos kenen pitäisi tämä ymmärtää?

Itselläni ensisijainen syy teinistä asti jatkuneeseen sairaaseen syömiskäyttäytymiseen on ystävien puute. Tuntuu niin pahalta, kun ratkaisuksi ehdotetaan ystäviä. Ihan kuin hierottaisiin naamaan sitä tosiasiaa, että en ole normaali koska en ole kyennyt hankkimaan ja ylläpitämään ystävyyssuhteita.

Minulla oli teininä joitakin kavereita, mutta poltin välit heihin, kun aloin koulukiusaamisvuosien seurauksena oireilemaan masennusta ja muutuin raskaaksi, ärsyttäväksi ja hankalaksi seuraksi. En pystynyt luottamaan kavereihini ja siihen, että he hyväksyisivät minut sellaisena kuin olen. En osaa silti olla katkera näille ex-kavereilleni, sillä heillä oli ehdottomasti oikeus katkaista välit rasittavaan energiasyöppöön. Uusia ystäviä en ole saanut, ja tunnen vahvasti etten sellaisia ansaitsekaan. Vihaan itseäni ja tunnen olevani paha ihminen.

En oikein tiedä mitä haluat. Vaikka sinusta tuntuu pahalta, kun joitakin ohjitaan ystävien pariin, niin useimmilla sellaisia todellakin on ja ohje on hyvä. Ei hyvää ohjetta kannata sensuroida vain siksi, että sinulle tulee siitä paha olo.

Ok. Sain miinuspeukun ja kriittisen vastauksen. Vika on siis minussa, kun en osaa hankkia ystäviä.

[quote author="Vierailija" time="09.04.2015 klo 15:33"]Ok. Sain miinuspeukun ja kriittisen vastauksen. Vika on siis minussa, kun en osaa hankkia ystäviä.
[/quote]
Todennäköisesti. Tuliko se yllätyksenä? Kenen vika ajattelit sen olevan?

Ovatpa ammattitaidottomia "auttajia". Muutenkin mielenterveyshäiriöiselle on ihan turha antaa ohjetta "sen kun otat itseäsi niskasta kiinni ja teet ongelmakäyttäytymisesi sijaan kivaa asiaa x" - se kun ei ikinä toimi, jos ongelmat ovat todellisia.

Yritä löytää voimaa etsiä parempaa ammattiapua. Nuo sinua "auttaneet" eivät selvästi ole hommiensa tasalla. Jonkun pitää auttaa sinua selvittämään ne sinun "oikeat" ongelmat eli syyt, eikä vain tyytyä siihen että yrittää saada sinut piilottamaan oireesi eli seuraukset.

Toivottavasti joskus saat, hakeudu vaikka johonkin toimintaan niin saat ainakin seuraa vaikka ei heti bestiksiä saisikaan. Olet selvästi yksinäinen. Ymmärrän hyvin että tuntuu pahalta. Itselläni tuttuja ja kavereita mutta usein tunne yksinäisyydestä seuraa mukana.

Koska useimmilla on niitä. Itselläni ei ole koskaan ollut, ja nyt jo keski-ikäisenä, en enää niitä kaipaakaan. Olen onnellinen erakko. Mutta ohjeet tehdään sen mukaan mitä useimmat kokee mahdolliseksi ja itselleen hyväksi. Eivät sovi välttämättä kaikille. 

Toki olisi hyvä muutaKIN ehdottaa, positiivisista asioista voisi mainita ystävien lisäksi paljon muutakin, vaikka luonnon, musiikin, oman harrastuksen, liikunnan, taiteen ja kulttuurin, ja näihin voi keskittyä ilmankin ystäviä.

Kyllä, ihmisillä on oletusarvoisesti ystäviä.

[quote author="Vierailija" time="09.04.2015 klo 15:22"]

Sairastan ahmintahäiriötä eli syön sairaalloisia määriä ruokaan omaan pahaan olooni. Aina kun luen ohjeita tai neuvoja ahmijoille, jopa sellaisia jotka ovat lähtöisin mielentervaysammattilaisten kynästä, esiin nousevat ystävät: "Mitäpä jos ahmimisen sijaan soittaisitkin ystävällesi ja ehdottaisit kävelylenkkiä?" "Keskity elämässäsi positiivisiin asioihin, kuten ystäviin." Onko oikeasti niin, että ihmisillä on oletusarvoisesti ystäviä, joihin voi ottaa yhteyttä kun on paha olo ja joille voi jopa puhua tunteistaan? Miksi mielenterveyden ammattilaiset eivät osaa ottaa huomioon, että kaikilla ei ystäviä ole, sillä heidän jos kenen pitäisi tämä ymmärtää? Itselläni ensisijainen syy teinistä asti jatkuneeseen sairaaseen syömiskäyttäytymiseen on ystävien puute. Tuntuu niin pahalta, kun ratkaisuksi ehdotetaan ystäviä. Ihan kuin hierottaisiin naamaan sitä tosiasiaa, että en ole normaali koska en ole kyennyt hankkimaan ja ylläpitämään ystävyyssuhteita. Minulla oli teininä joitakin kavereita, mutta poltin välit heihin, kun aloin koulukiusaamisvuosien seurauksena oireilemaan masennusta ja muutuin raskaaksi, ärsyttäväksi ja hankalaksi seuraksi. En pystynyt luottamaan kavereihini ja siihen, että he hyväksyisivät minut sellaisena kuin olen. En osaa silti olla katkera näille ex-kavereilleni, sillä heillä oli ehdottomasti oikeus katkaista välit rasittavaan energiasyöppöön. Uusia ystäviä en ole saanut, ja tunnen vahvasti etten sellaisia ansaitsekaan. Vihaan itseäni ja tunnen olevani paha ihminen.

[/quote]

Kaikki myötätunto.Mulla kans sama:) 

Tsemppiä. Itse aina valehtelen joka laitoksessa, että joo on hyvät välit perheeseen ja ystäviin. Oikeasti olen täysin yksin tässä maailmassa. Olen joutunut perumaan sairaalakäyntejä, joissa pitäisi olla saattaja mukana, koska en saa ketään saattajaa.

Ymmärrän. Pattitilanne. Ikävä kyllä kukaan muu ihminen ei voi käytännössä elää sun elämää ja alkaa muuttaa sitä. Olen kokenut monenlaisia kriisejä ja ystävät ovat ne, joiden avulla olen aina päässyt eteenpäin. ja nimenomaan sellaiset, jotka ovat myös kokeneet jotain kriisejä ja osaavat siis olla tukena. Menneisyyttä on turha märehtiä, sehän ei muutu. Mutta sulla on joka päivä uusi päivä, jolloin voit itse alkaa tehdä muutosta. Sulla on varmaan paljon pelkoja, huonommuuden ja arvottomuuden tunnetta. NIin oli mullakin ennen, ajattelin, että olen lähtökohtaisesti huonompi kuin muut, myös he, jotka halusivat olla ystäviäni. Mua auttoi terapia sekä kriisit. Ja sen tajuaminen, että elämästäni oli mennyt monta vuotta ihan hukkaan pelätessäni. Elämä kun ei loputtomiin jatku. Sinuna etsisin ensin vertaistukea, siis saman kokeneita ja sellaisia, joiden kanssa voit aloittaa ikäänkuin alusta sen ystävyyden harjoittelemisen. Ei haittaa että pelkää. Silti voi toimia. Ja ikävä kyllä, se toimiminen pitää tehdä itse. Silläkin riskillä että pettyy. Lohdun sana on se, että pelko ei ole siinä mielessä tosipohjaista, että esim. leijona söisi sut. Se on mielikuvitusta, ja siksi sille ei kannattaisi antaa niin paljon valtaa. Pelon läpi pääsee vain kun uskaltaa pelätät ja tehdä silti mitä haluaa. Suurin osa ihmisistä, jotka uskaltavat esim. avata suunsa epäkohdista, toteuttaa unelmiaan ja luoda uutta, ovat kulkeneet omien pelkojensa läpi. Toinen vaihtoehto on musertua niiden alle. Ja joillakin pelot ovat niin vähäiset ettei tätä ongelmaa ole.

Ap, tuntui kauhean tutulta tekstiltä.
Minulla on myös teinistä asti ollut ahmintahäiriö/bulimia. Eikä ole ystäviä, hyvänpäiväntuttuja on muttei ketään kenelle voisin soittaa (paitsi mieheni! Ja joissain tapauksissa äitini).
Musta tuntuu mitä näitä palstojakin lueskelee että on paljon ihmisiä joilla ei ole ystäviä.
Mulla ei niitä ole koska olen aika introvertti enkä uskalla luottaa keneenkään, mieluummin pysyn turvallisella ja helpolla "mitä kuuluu? Ihan hyvää"-tasolla ihmisten kanssa, pelkään että syvällisempi ystävyyssuhde veisi kauheasti aikaa ja energiaakin.

[quote author="Vierailija" time="09.04.2015 klo 15:47"]

Ovatpa ammattitaidottomia "auttajia". Muutenkin mielenterveyshäiriöiselle on ihan turha antaa ohjetta "sen kun otat itseäsi niskasta kiinni ja teet ongelmakäyttäytymisesi sijaan kivaa asiaa x" - se kun ei ikinä toimi, jos ongelmat ovat todellisia.

Yritä löytää voimaa etsiä parempaa ammattiapua. Nuo sinua "auttaneet" eivät selvästi ole hommiensa tasalla. Jonkun pitää auttaa sinua selvittämään ne sinun "oikeat" ongelmat eli syyt, eikä vain tyytyä siihen että yrittää saada sinut piilottamaan oireesi eli seuraukset.

[/quote]

Minulle ei kukaan henkilökohtaisesti tapaamistani ammattiauttajista ole näin sanonut, mutta ajatus heräsi siitä kun luin erilaisia ahmijoille tarkoitettuja itsehoito-ohjeita (siis nimenomaan psykologien yms. laatimia), joista ystävät on mainittu tosi usein. Lisäksi jonkun syömishäiriöihin erikoistuneen hoitotahon nimissä radiossa puhunut psykologi erikseen mainitsi tuon ystävälle soittamisen keinona ehkäistä ahmimista.

Eikö esimerkiksi itsehoito-oppaissa mainittujen keinojen tulisi olla sellaisia, että niitä voisi mahdollisimman moni toteuttaa? Ja ohjeita laativien tahojen olisi kai hyvä ymmärtää, että kaikilla ei vaan ystäviä ole.

Olen kiinnittänyt samaan huomiota kuin ap. Ammattilaisten pitäisi ottaa asia huomioon.