Otan asiat aina aivan liian henkilökohtaisesti..

Mä en vaan pääse yli esim noista Amnestyn sähköposteista. Tuntuu kauheelta kuulla hirveitä ihmiskohtaloita joille ei voi itse tehdä muuta kun allekirjoittaa vetoomus (tiedä sitten onko niistäkään todellisuudessa mitään hyötyä) tai lahjoittaa rahaa vaikka uniceffille tai just sinne Amnestylle. Menetän yöunia kun mietin miten julmia kohtaloita joillain on. Tänään taas pahotin mieleni siitä kun vanhempieni koira kävi rokotuksessa. Siitä sitten tuli mieleen että meillä on varaa rokottaa ja hoitaa koiria kun joillain ei ole varaa hoitaa edes itseään tai lapsiaan. Sitä olen nyt sitten tässä surkutellut ja suorastaan eläydyn siihen ajatukseen että omalla pienellä tyttärelläni olisi vaikka malaria jonka olisi voinut välttää jos mulla olisi ollut varaa rokotteeseen.

Sitten kun märehdin muiden ihmisten asioita, niin en pysty keskittymään omaan elämääni. Tieto lisää tuskaa, joo, mulle erityisesti, mutta en toisaalta halua olla ilman tietoakaan koska nyt voin ainakin tehdä sen voitavani. Voi helvetti sentään. Pitäis varmaan pitää joku vuoden media-lakko niin etten voi kuulla mistään kauheesta mitä tapahtuu jossaan maailman toisella puolella. Elämä lapsille- ja uniceff-konsertit ym. lähetyksetkin on mulle liian kauheita enkä usein pysty katsomaan loppuun asti, alunkin katson aina itkien.

Haluaisin olla vähän välinpitämättömämpi ja itserakkaampi.