Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsettomuus, miten selvisitte?
19.01.2015 |
Miten olette te muut tahattomasti lapsettomat selvinneet, onko mahd. hoidot ja odottelu ollut henkisesti rankkaa? Mulla on tässä 2v aikana kun yritetty lasta ja hoidoissakin ollaan, alkanut niin ahdistamaan miten eriarvoiselta tuntuu kun ei itse saa "edes" yhtä lasta kun jo muut saman ikäiset odottavat toista tai jopa neljättä pienokaistaan.... Itse toivoisin edes yhden saavani, oli biologisesti oma tai ei. Ennen niin etäinen adoptiokin ajatuksena tuntuu nyt paljon realistisemmalta kuin ikinä ennen.
Kommentit (19)
Toivottavasti kuitenkin onnistaa ja saatte jokainen toivomanne lapsen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.03.2015 klo 10:35"]
[quote author="Vierailija" time="06.03.2015 klo 10:30"]
[quote author="Vierailija" time="06.03.2015 klo 10:22"]
[quote author="Vierailija" time="06.03.2015 klo 10:10"]
Me saatiin hoidoilla lapsi, mutta nuo tunteet ovat todella tuttuja, ja vieläkin tuoreessa muistissa. Sellainen epätoivo, kateus ja epäreiluuden tunne katkeroittavat niin helposti. Mutta jo hoitojen aikana aloin ennen plussaa aloin pääsemään asian yli (mies ei ihan niin raskaasti ottanut asiaa, jotenkin hänellä säilyi toivo ja positiivisuus mukana).
Minulla siis asiaan vaikutti ennen kaikkea, että ymmärsin että minun tai kenenkään muunkaan elämäntarkoitus ei ole lisääntyä. Vaikka raskautuisin, niin elämänsisältöni ei ole edelleenkään lapsi, vaan se lapsi tulee olemaan erillinen olento -ei minun jatke. Joudun joka tapauksessa luopumaan lapsesta ja elämään ihan itselleni. Sellainen onnellisuus ja elämän rikkaus tulevat siitä, mitä minä ihan itse saavutan ja miten elän omaa elämääni. Enhän luo lasta vain sen takia, jotta hänkin pääsisi lisääntymään, vaan sen takia jotta hän voisi elää elämää täysillä, miettiä ja pohtia elämäntarkoitusta ja elää henkisesti rikasta elämää. Miksi tuo sama ei pätisi minuun? Miksi minun pitäisi saada lapsia, jotta voisin elää? Pahimpina hetkinä myös minua auttoi, kun halveksuin (sisäisesti, en päin naamaa) ihmisiä joille ainoa elämäntarkoitus ja -saavutus on se oma lapsi. Kuinka valtava taakka lapselle onkaan, olla vanhempiensa ainoa merkittävä ja tärkeä asia elämässä. Kyllä lapsen pitää olla se kirsikka päällä joka vain lisää jo olemassa olevaa onnea, ja jonka lopullinen tarkoitus on elää omaa elämäänsä/itsenäistyä, ja luoda oma elämänsisältönsä -aivan niin kuin minunkin tarkoitus on.
Kun vihdoin oikeasti ymmärsin, että lapsen saanti ei millään muotoa määritä minua ja minun elämääni -onko se rikasta ja tarkoituksellista vai ei. Annoin itselleni luvan myös toivoa lasta. Se oli merkittävää hyvinvoinnillenni; epätoivo vaihtui toivoon. Adoptio ja sijaisperhe tulivat myös vahvoiksi suunnitelmiksi. Meillä kävi niinkin onnekkaasti, että tärppäsi kevyemmillä hoidoilla, ja uskon että esim ivf-hoidot ovat henkisesti vielä rankempia, mutta silti oma mieli sen määrittää, miten asiat ottaa. Toivon teille kaikkea hyvää, ja ennen kaikkea toivon sinulle hyvinvointia (sekä totta kai sitä lasta!) :) Tsemppiä sinulle! hoidot ja lapsettomuus ovat isoja asioita elämässä, ja niiden kanssa väkisinkin tulee negatiivisia tunteita. Ne tunteet on ihan hyväksyttäviä ja ok, vaikka ajan kanssa toki oman olon vuoksi niistäkin on hyvä päästää irti.
[/quote]
Kyllä minulle lapsi on kaikkeni ja nimenomaan tämänhetkisen elämäni tarkoitus. Silti hän saa, ja hänen pitääkin, aikanaan itsenäistyä ja valita omat elämänpolkunsa. Olet tainnut katkeruuksissasi ymmärtää asian hieman väärin; hyvin harvahan lapseensa "ripustautuu" tämän loppuelämäksi, vaikka lapsi olisikin maailman keskipiste. Ja vaikka olisi keskipiste, on ihimisillä paljon muutakin.
[/quote]
Voi kuule, kyllä mikä tahansa ajattelutapa on ok, jotta vain pääsee lapsettomuuden yli. Kirjoittajahan kirjoitti "pahimpina hetkinä minua auttoi.." Tuskin hänellä enää mitään syvää katkeruutta on, kun on lapsenkin saanut.
Ja minä kyllä ymmärrän hyvin tuon pointin. Lapsen jälkeen oma kokemusmaailmani on edelleen minun kokemusmaailmani, ja lapsi luo omansa -ja tässä minä autan. Totta kai se lapsi on suurimmassa keksiössä sen lapsuuden ajan, mutta kyllä jokaisella ihmisellä se oma kokemusmaailmansa joka määrittää sitä mitä oma elämä on -oli lasta tai ei. Ja kyllä niitä ripustautuvia vanhempia on paljonkin, ja monet todellakin kuvittelevat lapsen olevan osa itseä.
[/quote]
Miten se voi helpottaa ketään, että yrittää nousta muiden yläpuolelle ja tulkita, että oma maailmankatsomus on parempi kuin muiden? Miten voi sanoa, että oma elämäntarkoitus on parempi kuin toisen? Kuka määrittää, mikä on oikea ja väärä elämänkatsomus? Naurettavaa halveksua niitä, jotka elävät pienille lapsilleen, se on aivan normaalia. Itse en tunne ripustautuvia vanhempia, vaikka tiedän useita uraäitejä, joiden mielestä lapsi on tärkeintä maailmassa (kuten luonnollisesti aina on) ja jotka elävät lapsilleen.
[/quote]
En ymmärrä, miten se sinulta on pois, jos joku ajattelee näin hetken päästäkseen yli vaikeasta ja kipeästä asiasta. Luonnollisesti lapsettomalle elämän tärkein asia ei ole lapsi, jos on, niin sitten katkeroituu. Totta kai sen lapsen tulee olla vanhemmalle elämän keskipisteenä pienen hetken ajan -mutta se ei tarkoita sitä etteikö se vanhempi olisi elänyt sisällöllistä ja rikasta elämää ilman sitä lastakin, jos olisi lapsettomaksi jäänyt.
Tarkoitus on tuskin mollata muita, mutta usko tai älä, noitakin ajatuksia tarvitaan, jotta pääsee asian yli. Kenenkään elämän tarkoitus ei voi olla alunperin lapsen saanti, jokainen elää elämäänsä itsenään ja itselleen. Niin se vain on. Sinun elämän suurin asia ei olisi lapsi, jos et olisi lapsia hankkinut. Ja nytkin jossain vaiheessa joudut luopumaan lapsestasi ja keksimään itsellesi muita merkittäviä asioita, niin se vain on.
16
Hoidot ja pettymykset, haaveiden romuttuminen oli rankkaa, mutta ovat vain kaukainen muisto. Elämä tuntui yhdessä vaiheessa pyörivän lapsettomuusongelman ympärillä kahden viikon jaksoissa ovulaatiosta kuukautisiin. Minulla on nyt kaksi lasta ja olen heistä hyvin onnellinen ja kiitollinen. Ensimmäinen adoption kautta ja toinen biologinen yllätysvauva, nyt molemmat jo koululaisia. Lapsettomuuteen meidän kohdalla ei löytynyt mitään lääketieteellistä syytä. Voimia kaikille lapsettomuusongelman kanssa painiville. Hyvin tutuilta nuo ap:n maitsemat ajatukset tuntuvat siltä ajalta, kun oma ongelma oli akuutti.
Tämä on kyllä sen verran rankka aihe, että hankala av:lle mitään kirjoittaa - täällä kun revitään kaikki palasiksi. Kamppailen itsekin lapsettomuuden hyväksymisen kanssa. Inhottavinta on, kun lopullista tuomiota ei tule vaan koko ajan annetaan toivoa ja jokainen epäonnistuminen tuntuu aina musertavammalta. Olisi helpompaa, jos sitä kerralla saisi vastauksen, että ei vaan onnistu ja voisi lähteä vaikka lomalle selvittämään ajatuksiaan. Mutta ei, vuosien aikana useita pettymyksiä uudestaan ja uudestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Odotin 2.5v että alettiin yrittämään toista lasta, mies ei jaksanut heti perään. (Lapsemme oli silloin 4v), sitä ei koskaan kuulunut. Hoitoihin tai selvittelyihin ei lähdetty, ehkäisy otettiin käyttöön 2v jälkeen ja päätettiin jäädä yksilapsisiksi. Meillä tosin oli jo se yksi lapsi, että eri tilanne. Voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En selvinnyt mitenkään. Meillä on adoptiolapsi, mutta silti suru ja tuska on suuri. Toista emme enää ikämme puolesta saa. Jokainen päivä on tuskaa, vaikka rakastankin lastani enemmän kuin mitään maailmassa. Olen rikki sisältä, enkä varmasti toivu tästä ikinä. Olisin halunnut monta lasta.
Huonostihan siitä selvittiin, ensimmäinen avioliitto päättyi eroon lapsettomuuden vuoksi. Kävimme hoidoissa monta vuotta ja tuntui, että koko suhde kuihtui sillä aikaa, mitään ei enää jäänyt jäljelle.
Nykyisen miehen kanssa kävimme hoitoja läpi pitkään ja hartaasti, viides lapsemme syntyy pian:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surimme jonkin aikaa ja sitten jatkoimme normaalia elämää. Pettymyshän se oli, mutta elämässä ei aina saa kaikkea, mitä haluaa. Tärkeintä oli tehdä tietoinen päätös siitä, kuinka kauan hoitoja jatketaan. Sen jälkeen aloimme heti sopeutua uuteen, lapsettomaan elämäämme. Ja tiedätkö mitä, lapseton elämä on ihan yhtä hyvää kuin lapsia sisältävä elämäkin.
Minä olen päättänyt jo aikoinani että mihinkään hoitoihin ei ryhdytä, vaan jos ei lasta ole tullakseen, sitten ei tule, ja etsitään lapsettomasta elämästä hyvät puolet. Nyt olen jo nelikymppinen ja enää lapsettomuus ei ahdista ollenkaan. Kai se suru siitä on jo surtu, niin että nyt tuntuu että en taitaisi mitään lapsiperhe-elämää edes jaksaa, nautin vapaudesta ilman lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiesin jo ennen ekaa yritystä, että minä en mihinkään hoitoihin mene jos lasta ei luomusti tule. Elämässä nyt voi käydä näin, miehen kanssa asiaa parin vuoden yrittämisen jälkeen pohdittiin ja lopulta päätettiin että meillä on ihan mukava elämä kahdestaankin. Lapsettomaksi jääminen ei siis ollut kummallekaan mikään maailmaa pahin katastrofi... sisarusten lapset kävi yökylässä yms ja oli jotenkin helppo hengähtää sellaisen vkl jälkeen.... ettei se sirkus olekaan jatkuvaa :)
Ehkäisyä ei otettu uudelleen käyttöön ja 5v myöhemmin sitten "kävi vahinko". Vaikeampi mun on ollut tähän lapsiperheajatukseen sopeutua, kun se jo kerran oli kuopattu ajatus.
[quote author="Vierailija" time="06.03.2015 klo 09:43"]
En selvinnyt mitenkään. Meillä on adoptiolapsi, mutta silti suru ja tuska on suuri. Toista emme enää ikämme puolesta saa. Jokainen päivä on tuskaa, vaikka rakastankin lastani enemmän kuin mitään maailmassa. Olen rikki sisältä, enkä varmasti toivu tästä ikinä. Olisin halunnut monta lasta.
[/quote]
Tämä on ihan sairasta. Miksi kukaan ripustasi koko onnellisuutensa kaksilapsisuuden fantasian varaan? Täydellinen karhunpalvelus itselle ja kaikille läheisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me saatiin hoidoilla lapsi, mutta nuo tunteet ovat todella tuttuja, ja vieläkin tuoreessa muistissa. Sellainen epätoivo, kateus ja epäreiluuden tunne katkeroittavat niin helposti. Mutta jo hoitojen aikana aloin ennen plussaa aloin pääsemään asian yli (mies ei ihan niin raskaasti ottanut asiaa, jotenkin hänellä säilyi toivo ja positiivisuus mukana).
Minulla siis asiaan vaikutti ennen kaikkea, että ymmärsin että minun tai kenenkään muunkaan elämäntarkoitus ei ole lisääntyä. Vaikka raskautuisin, niin elämänsisältöni ei ole edelleenkään lapsi, vaan se lapsi tulee olemaan erillinen olento -ei minun jatke. Joudun joka tapauksessa luopumaan lapsesta ja elämään ihan itselleni. Sellainen onnellisuus ja elämän rikkaus tulevat siitä, mitä minä ihan itse saavutan ja miten elän omaa elämääni. Enhän luo lasta vain sen takia, jotta hänkin pääsisi lisääntymään, vaan sen takia jotta hän voisi elää elämää täysillä, miettiä ja pohtia elämäntarkoitusta ja elää henkisesti rikasta elämää. Miksi tuo sama ei pätisi minuun? Miksi minun pitäisi saada lapsia, jotta voisin elää? Pahimpina hetkinä myös minua auttoi, kun halveksuin (sisäisesti, en päin naamaa) ihmisiä joille ainoa elämäntarkoitus ja -saavutus on se oma lapsi. Kuinka valtava taakka lapselle onkaan, olla vanhempiensa ainoa merkittävä ja tärkeä asia elämässä. Kyllä lapsen pitää olla se kirsikka päällä joka vain lisää jo olemassa olevaa onnea, ja jonka lopullinen tarkoitus on elää omaa elämäänsä/itsenäistyä, ja luoda oma elämänsisältönsä -aivan niin kuin minunkin tarkoitus on.
Kun vihdoin oikeasti ymmärsin, että lapsen saanti ei millään muotoa määritä minua ja minun elämääni -onko se rikasta ja tarkoituksellista vai ei. Annoin itselleni luvan myös toivoa lasta. Se oli merkittävää hyvinvoinnillenni; epätoivo vaihtui toivoon. Adoptio ja sijaisperhe tulivat myös vahvoiksi suunnitelmiksi. Meillä kävi niinkin onnekkaasti, että tärppäsi kevyemmillä hoidoilla, ja uskon että esim ivf-hoidot ovat henkisesti vielä rankempia, mutta silti oma mieli sen määrittää, miten asiat ottaa. Toivon teille kaikkea hyvää, ja ennen kaikkea toivon sinulle hyvinvointia (sekä totta kai sitä lasta!) :) Tsemppiä sinulle! hoidot ja lapsettomuus ovat isoja asioita elämässä, ja niiden kanssa väkisinkin tulee negatiivisia tunteita. Ne tunteet on ihan hyväksyttäviä ja ok, vaikka ajan kanssa toki oman olon vuoksi niistäkin on hyvä päästää irti.
En tiedä vielä, ap. Me ollaan yritetty lasta kohta kymmenen vuotta (ollaan kyllä tehty paljon muutakin sinä aikana, eikä elämä ole pyörinyt vain lapsettomuuden ympärillä). Tällä hetkellä meillä on menossa 4. ja viimeinen IVF-hoito. Adoptiokin voisi olla vaihtoehto, mutta miehen ikää alkaa tulla vastaan, joten päätös on tehtävä nopeasti.
[quote author="Vierailija" time="06.03.2015 klo 10:10"]
Me saatiin hoidoilla lapsi, mutta nuo tunteet ovat todella tuttuja, ja vieläkin tuoreessa muistissa. Sellainen epätoivo, kateus ja epäreiluuden tunne katkeroittavat niin helposti. Mutta jo hoitojen aikana aloin ennen plussaa aloin pääsemään asian yli (mies ei ihan niin raskaasti ottanut asiaa, jotenkin hänellä säilyi toivo ja positiivisuus mukana).
Minulla siis asiaan vaikutti ennen kaikkea, että ymmärsin että minun tai kenenkään muunkaan elämäntarkoitus ei ole lisääntyä. Vaikka raskautuisin, niin elämänsisältöni ei ole edelleenkään lapsi, vaan se lapsi tulee olemaan erillinen olento -ei minun jatke. Joudun joka tapauksessa luopumaan lapsesta ja elämään ihan itselleni. Sellainen onnellisuus ja elämän rikkaus tulevat siitä, mitä minä ihan itse saavutan ja miten elän omaa elämääni. Enhän luo lasta vain sen takia, jotta hänkin pääsisi lisääntymään, vaan sen takia jotta hän voisi elää elämää täysillä, miettiä ja pohtia elämäntarkoitusta ja elää henkisesti rikasta elämää. Miksi tuo sama ei pätisi minuun? Miksi minun pitäisi saada lapsia, jotta voisin elää? Pahimpina hetkinä myös minua auttoi, kun halveksuin (sisäisesti, en päin naamaa) ihmisiä joille ainoa elämäntarkoitus ja -saavutus on se oma lapsi. Kuinka valtava taakka lapselle onkaan, olla vanhempiensa ainoa merkittävä ja tärkeä asia elämässä. Kyllä lapsen pitää olla se kirsikka päällä joka vain lisää jo olemassa olevaa onnea, ja jonka lopullinen tarkoitus on elää omaa elämäänsä/itsenäistyä, ja luoda oma elämänsisältönsä -aivan niin kuin minunkin tarkoitus on.
Kun vihdoin oikeasti ymmärsin, että lapsen saanti ei millään muotoa määritä minua ja minun elämääni -onko se rikasta ja tarkoituksellista vai ei. Annoin itselleni luvan myös toivoa lasta. Se oli merkittävää hyvinvoinnillenni; epätoivo vaihtui toivoon. Adoptio ja sijaisperhe tulivat myös vahvoiksi suunnitelmiksi. Meillä kävi niinkin onnekkaasti, että tärppäsi kevyemmillä hoidoilla, ja uskon että esim ivf-hoidot ovat henkisesti vielä rankempia, mutta silti oma mieli sen määrittää, miten asiat ottaa. Toivon teille kaikkea hyvää, ja ennen kaikkea toivon sinulle hyvinvointia (sekä totta kai sitä lasta!) :) Tsemppiä sinulle! hoidot ja lapsettomuus ovat isoja asioita elämässä, ja niiden kanssa väkisinkin tulee negatiivisia tunteita. Ne tunteet on ihan hyväksyttäviä ja ok, vaikka ajan kanssa toki oman olon vuoksi niistäkin on hyvä päästää irti.
[/quote]
Kyllä minulle lapsi on kaikkeni ja nimenomaan tämänhetkisen elämäni tarkoitus. Silti hän saa, ja hänen pitääkin, aikanaan itsenäistyä ja valita omat elämänpolkunsa. Olet tainnut katkeruuksissasi ymmärtää asian hieman väärin; hyvin harvahan lapseensa "ripustautuu" tämän loppuelämäksi, vaikka lapsi olisikin maailman keskipiste. Ja vaikka olisi keskipiste, on ihimisillä paljon muutakin.
13, lisää vielä, että hoidot on olleet fyysisesti rankkoja ja väliaikoina (joita meillä on ollut paljon ja pitkiä jaksoja) olen voinut todella hyvin ja ollut tyytyväinen elämääni. Mutta lopullisen lapsettomuuden hyväksymisestä en siis vieläkään osaa sanoa.
[quote author="Vierailija" time="06.03.2015 klo 10:22"]
[quote author="Vierailija" time="06.03.2015 klo 10:10"]
Me saatiin hoidoilla lapsi, mutta nuo tunteet ovat todella tuttuja, ja vieläkin tuoreessa muistissa. Sellainen epätoivo, kateus ja epäreiluuden tunne katkeroittavat niin helposti. Mutta jo hoitojen aikana aloin ennen plussaa aloin pääsemään asian yli (mies ei ihan niin raskaasti ottanut asiaa, jotenkin hänellä säilyi toivo ja positiivisuus mukana).
Minulla siis asiaan vaikutti ennen kaikkea, että ymmärsin että minun tai kenenkään muunkaan elämäntarkoitus ei ole lisääntyä. Vaikka raskautuisin, niin elämänsisältöni ei ole edelleenkään lapsi, vaan se lapsi tulee olemaan erillinen olento -ei minun jatke. Joudun joka tapauksessa luopumaan lapsesta ja elämään ihan itselleni. Sellainen onnellisuus ja elämän rikkaus tulevat siitä, mitä minä ihan itse saavutan ja miten elän omaa elämääni. Enhän luo lasta vain sen takia, jotta hänkin pääsisi lisääntymään, vaan sen takia jotta hän voisi elää elämää täysillä, miettiä ja pohtia elämäntarkoitusta ja elää henkisesti rikasta elämää. Miksi tuo sama ei pätisi minuun? Miksi minun pitäisi saada lapsia, jotta voisin elää? Pahimpina hetkinä myös minua auttoi, kun halveksuin (sisäisesti, en päin naamaa) ihmisiä joille ainoa elämäntarkoitus ja -saavutus on se oma lapsi. Kuinka valtava taakka lapselle onkaan, olla vanhempiensa ainoa merkittävä ja tärkeä asia elämässä. Kyllä lapsen pitää olla se kirsikka päällä joka vain lisää jo olemassa olevaa onnea, ja jonka lopullinen tarkoitus on elää omaa elämäänsä/itsenäistyä, ja luoda oma elämänsisältönsä -aivan niin kuin minunkin tarkoitus on.
Kun vihdoin oikeasti ymmärsin, että lapsen saanti ei millään muotoa määritä minua ja minun elämääni -onko se rikasta ja tarkoituksellista vai ei. Annoin itselleni luvan myös toivoa lasta. Se oli merkittävää hyvinvoinnillenni; epätoivo vaihtui toivoon. Adoptio ja sijaisperhe tulivat myös vahvoiksi suunnitelmiksi. Meillä kävi niinkin onnekkaasti, että tärppäsi kevyemmillä hoidoilla, ja uskon että esim ivf-hoidot ovat henkisesti vielä rankempia, mutta silti oma mieli sen määrittää, miten asiat ottaa. Toivon teille kaikkea hyvää, ja ennen kaikkea toivon sinulle hyvinvointia (sekä totta kai sitä lasta!) :) Tsemppiä sinulle! hoidot ja lapsettomuus ovat isoja asioita elämässä, ja niiden kanssa väkisinkin tulee negatiivisia tunteita. Ne tunteet on ihan hyväksyttäviä ja ok, vaikka ajan kanssa toki oman olon vuoksi niistäkin on hyvä päästää irti.
[/quote]
Kyllä minulle lapsi on kaikkeni ja nimenomaan tämänhetkisen elämäni tarkoitus. Silti hän saa, ja hänen pitääkin, aikanaan itsenäistyä ja valita omat elämänpolkunsa. Olet tainnut katkeruuksissasi ymmärtää asian hieman väärin; hyvin harvahan lapseensa "ripustautuu" tämän loppuelämäksi, vaikka lapsi olisikin maailman keskipiste. Ja vaikka olisi keskipiste, on ihimisillä paljon muutakin.
[/quote]
Voi kuule, kyllä mikä tahansa ajattelutapa on ok, jotta vain pääsee lapsettomuuden yli. Kirjoittajahan kirjoitti "pahimpina hetkinä minua auttoi.." Tuskin hänellä enää mitään syvää katkeruutta on, kun on lapsenkin saanut.
Ja minä kyllä ymmärrän hyvin tuon pointin. Lapsen jälkeen oma kokemusmaailmani on edelleen minun kokemusmaailmani, ja lapsi luo omansa -ja tässä minä autan. Totta kai se lapsi on suurimmassa keksiössä sen lapsuuden ajan, mutta kyllä jokaisella ihmisellä se oma kokemusmaailmansa joka määrittää sitä mitä oma elämä on -oli lasta tai ei. Ja kyllä niitä ripustautuvia vanhempia on paljonkin, ja monet todellakin kuvittelevat lapsen olevan osa itseä.
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="06.03.2015 klo 10:30"]
[quote author="Vierailija" time="06.03.2015 klo 10:22"]
[quote author="Vierailija" time="06.03.2015 klo 10:10"]
Me saatiin hoidoilla lapsi, mutta nuo tunteet ovat todella tuttuja, ja vieläkin tuoreessa muistissa. Sellainen epätoivo, kateus ja epäreiluuden tunne katkeroittavat niin helposti. Mutta jo hoitojen aikana aloin ennen plussaa aloin pääsemään asian yli (mies ei ihan niin raskaasti ottanut asiaa, jotenkin hänellä säilyi toivo ja positiivisuus mukana).
Minulla siis asiaan vaikutti ennen kaikkea, että ymmärsin että minun tai kenenkään muunkaan elämäntarkoitus ei ole lisääntyä. Vaikka raskautuisin, niin elämänsisältöni ei ole edelleenkään lapsi, vaan se lapsi tulee olemaan erillinen olento -ei minun jatke. Joudun joka tapauksessa luopumaan lapsesta ja elämään ihan itselleni. Sellainen onnellisuus ja elämän rikkaus tulevat siitä, mitä minä ihan itse saavutan ja miten elän omaa elämääni. Enhän luo lasta vain sen takia, jotta hänkin pääsisi lisääntymään, vaan sen takia jotta hän voisi elää elämää täysillä, miettiä ja pohtia elämäntarkoitusta ja elää henkisesti rikasta elämää. Miksi tuo sama ei pätisi minuun? Miksi minun pitäisi saada lapsia, jotta voisin elää? Pahimpina hetkinä myös minua auttoi, kun halveksuin (sisäisesti, en päin naamaa) ihmisiä joille ainoa elämäntarkoitus ja -saavutus on se oma lapsi. Kuinka valtava taakka lapselle onkaan, olla vanhempiensa ainoa merkittävä ja tärkeä asia elämässä. Kyllä lapsen pitää olla se kirsikka päällä joka vain lisää jo olemassa olevaa onnea, ja jonka lopullinen tarkoitus on elää omaa elämäänsä/itsenäistyä, ja luoda oma elämänsisältönsä -aivan niin kuin minunkin tarkoitus on.
Kun vihdoin oikeasti ymmärsin, että lapsen saanti ei millään muotoa määritä minua ja minun elämääni -onko se rikasta ja tarkoituksellista vai ei. Annoin itselleni luvan myös toivoa lasta. Se oli merkittävää hyvinvoinnillenni; epätoivo vaihtui toivoon. Adoptio ja sijaisperhe tulivat myös vahvoiksi suunnitelmiksi. Meillä kävi niinkin onnekkaasti, että tärppäsi kevyemmillä hoidoilla, ja uskon että esim ivf-hoidot ovat henkisesti vielä rankempia, mutta silti oma mieli sen määrittää, miten asiat ottaa. Toivon teille kaikkea hyvää, ja ennen kaikkea toivon sinulle hyvinvointia (sekä totta kai sitä lasta!) :) Tsemppiä sinulle! hoidot ja lapsettomuus ovat isoja asioita elämässä, ja niiden kanssa väkisinkin tulee negatiivisia tunteita. Ne tunteet on ihan hyväksyttäviä ja ok, vaikka ajan kanssa toki oman olon vuoksi niistäkin on hyvä päästää irti.
[/quote]
Kyllä minulle lapsi on kaikkeni ja nimenomaan tämänhetkisen elämäni tarkoitus. Silti hän saa, ja hänen pitääkin, aikanaan itsenäistyä ja valita omat elämänpolkunsa. Olet tainnut katkeruuksissasi ymmärtää asian hieman väärin; hyvin harvahan lapseensa "ripustautuu" tämän loppuelämäksi, vaikka lapsi olisikin maailman keskipiste. Ja vaikka olisi keskipiste, on ihimisillä paljon muutakin.
[/quote]
Voi kuule, kyllä mikä tahansa ajattelutapa on ok, jotta vain pääsee lapsettomuuden yli. Kirjoittajahan kirjoitti "pahimpina hetkinä minua auttoi.." Tuskin hänellä enää mitään syvää katkeruutta on, kun on lapsenkin saanut.
Ja minä kyllä ymmärrän hyvin tuon pointin. Lapsen jälkeen oma kokemusmaailmani on edelleen minun kokemusmaailmani, ja lapsi luo omansa -ja tässä minä autan. Totta kai se lapsi on suurimmassa keksiössä sen lapsuuden ajan, mutta kyllä jokaisella ihmisellä se oma kokemusmaailmansa joka määrittää sitä mitä oma elämä on -oli lasta tai ei. Ja kyllä niitä ripustautuvia vanhempia on paljonkin, ja monet todellakin kuvittelevat lapsen olevan osa itseä.
[/quote]
Miten se voi helpottaa ketään, että yrittää nousta muiden yläpuolelle ja tulkita, että oma maailmankatsomus on parempi kuin muiden? Miten voi sanoa, että oma elämäntarkoitus on parempi kuin toisen? Kuka määrittää, mikä on oikea ja väärä elämänkatsomus? Naurettavaa halveksua niitä, jotka elävät pienille lapsilleen, se on aivan normaalia. Itse en tunne ripustautuvia vanhempia, vaikka tiedän useita uraäitejä, joiden mielestä lapsi on tärkeintä maailmassa (kuten luonnollisesti aina on) ja jotka elävät lapsilleen.