Tuntuu niin turhalta kaikki.

Rahaa on nyt melkein riittävästi, joten siitä iloitsen, että köyhyys ei ahdista enää. Luonteeltaan temperamenttinen lapseni on aina välillä muutaman kuukauden kiltti, sitten alkaa taas joku puoli vuotta kestävä uhmakausi, jolloin kitistään joka asiasta. Jokainen miessuhteeni tässä vuosien varrella on ennemmin tai myöhemmin mennyt päin helvettiä. En jaksaisi enää tutustua uusiin ihmisiin, koska ne kaverit joihin on kiintynyt ja yrittänyt panostaa, häipyvät ennen pitkää jonnekin - muuttavat ja ei saa tapaamisia järjestymään, jne. Enkä tosiaan koko ajan pääse käymään jossain, missä tutustuu uusiin tyyppeihin, kun joillain ne piirit vaihtuu koko ajan luontaisesti. Tuntuu, että vaikeeta on niitä ilonaiheita mistään repiä, vaikka vuosikaudet on yrittänyt pysyä positiivisena ja jatkaa vastoinkäymisistä huolimatta. Ainoastaan kotityöt on ikuisia. Arkea, aina sitä, eikä ketään jakamaan sitä mun kanssa.