Mies joka ei huomioi....

Et toki ole tulossa hulluksi. :-) Tuli mieleeni, että tunnetkohan syyllisyyttä siitä, että olet opiskelun takia pois kotoa, ja siksi tarvitset vakuutteluja siitä, että teet oikein ja olet arvostettu ja rakastettu. Olet kuitenkin ollut niin kauan kotona, että sinua varmasti kaivelee muun perheen vointi, kun olet sieltä poissa. Ehkä miestäsi harmittaa jatkuva rakkauden kerjääminen. Tiedäthän tunteen: mitä enemmän vaadit jotain sitä vähemmän sitä saat. Ja kun oikeasti tarvitsisit vain tunteen siitä, että valintasi opiskelusta oli oikea.



Muista että olet arvokas ihminen ja saat vapaasti tehdä omia valintojasi (tietenkin ottaen huomioon muun perheen). Tilanteesi vaikuttaa kuitenkin siltä, että opiskelusi ei haittaa arjen sujumista (miksi sen pitäisikään haitata, totta kai saat opiskella niin paljon kuin haluat). Älä siis turhaan tunne syyllisyyttä valinnastasi.



Kerro miehellesi, että tarvitsisit tukea siihen, että voisit itse hyväksyä oman roolisi muuttumisen. Kun et ole enää täyspäiväinen äiti, vaan myös itseään kehittävä nainen. Ja ehkä sekin auttaisi, jos pystyisitte toisillenne kertomaan, millaiset asiat saavat olon tuntumaan rakastetulta. Voisitko panna sanoja miehesi suuhun? Itse olen sitä harrastanut, tyyliin: tuntuuko sinusta että minä olen liikaa pois kotoa yms.



Itse olen huomannut ihan samanlaisia tuntemuksia kuin sinullakin on, mutta kun tarkkailen tilannetta, huomaan ettei aina kyse olekaan siitä, miltä ensin tuntui. Kun ei ole tosiaankaan helppoa jakaa itseään vaimoksi ja äidiksi ja vielä itsenäiseksi naiseksi siinä ohessa. Ikuinen syyllisyys painaa harteita. Mutta kyllä me selvitään ja pannaan miehemme puhumaan.



Tällaisia ajatteli,

Enneli

Meillä 1.7v poika.Hoidan poikaa päivät kotona,illat oon koulus ja mies siis päivät töis.Meillä ei minkäänlaista hellyyttä,rakkautta.Mies osottaa mua kohtaan pelkkiä negatiivisia tunteita.Oon kysyny ties kuinka monta kertaa et mikä on,mut ei mies vastaa.Mulla itellä on älyttömän paha olla kun kuitenkin rakastan tota körilästä eikä se tunnu tuntevan mua kohtaan mitää.Oon itekin tulinen luonne ja oonki sanonu et ees halaisit mua joskus tai sanoisit rakastavas.En haluu olla säälittävä mut kyl tää välil itkettää ku toinen vaa haukkuu asioil,jotka satuttaa todella.Mies haluu et poika hoidetaa viel kotona ja niin haluun itsekin,mutta silti mies sanoo et hankkisit säki oikeita töitä yms..Mikään ei riitä!!

Vanhimman lapseni synnyttyä ja kasvettua alle kolmivuotiaaksi, erosin ekasta miehestäni. Avioiduin melko pian miehen kanssa, joka tuntui vastaavan kaikkiin haaveisiini. Hyväksyin hänen naispuoliset kaverinsa, sillä en ole mustis luonteeltani. Ensin oli Sirkku, sitten Tarja ja vielä Tuula. Muiden nimiä en tullut edes tietäneeksi. Hiivatulehduksesta kärsin tään tästä. Mieheni tosin halusi minua melko laiskasti. Jälkeenpäin nämä kaikki naiset osoittautuivat rakastajattariksi. Tuntui siltä, että mieheni nai kaikkea mikä liikkui ihan kissoista tikapuihin. No jokatapauksessa jätin hänet. Olin lähes 10v yksin. Nyt uskallan taas seurustella.



Miksi kerron tämän?!

Olin naimisissa miehen kanssa, jonka mukaan mulla ei ois saanu olla muuta elämää. Hän tahtoi hajoittaa ja hallita, joo ja hakata ja ryypätäkin joskus. Hän oli todella välinpitämätön mua kohtaan kaikessa, mihin olisin tarvinnut kannustusta. Hän kuulemma häpesi mua ja sillee... En väitä, et sun miehes pettäis, mutta mun kohdalla miehen välinpitämättömyys johtui siitä. Kesti kauan, ennenkuin löysin taas itseluottamukseni. Aloin laulaa ja keikkailla bändin kanssa, josta en olis ees uskaltanu haaveilla. Tein asioita, joita halusin, lähdin myös opiskelemaan. Huomasin jopa olevani hyvä jossain tai aika monessakin asiassa, vaikken mikään kodinhengetär ole, enkä koskaan tule olemaankaan.

Tsemppiä sulle

Kuulostaa tutulta.Minulla on kolme lasta ja aviomies,opiskelemaan lähdin syksyllä kun tympäännyin olemaan kotona.tein kaikki kotityöt ja hoidin lapset ja juoksevat asiat.Kuvittelin kaiken muuttuvan kouluun mentyäni,mutta samat työt on minun harteillani.Eli tyhmänä lisäsin " työtaakkaani" .Jota mieheni väheksyy.Tuntuu ettei hän välitä yhtään,kaikki muu on tärkeämpää kuin minä ja lapset.Enää en toivo että mieheni huomaisi minut,vaan toivon että hän huomaisi lapset.Mieheni ei ota lapsia koskaan syliin,kysele miten päivä on mennyt eikä kuinka vanhimman koulu sujuu tai yleensäkään tee mitään lasten(eikä minunkaan)kanssa.

Olen yrittäny puhua,selittää,raivota huutaa ja itkeä,muttei mikään ole auttanut.tässä tätä vain jatketaan päivästä toiseen.en ole lähtenyt koska rakastan miestäni,mutta ei varmasti pitkään tarvi näin jatkua,kun en enää rakasta.Olemme olleet yhdessä kauan,olin 13v.kun aloimme seurustella,nyt ikää 27v.ja naimisissa oltu jo 7v.

Ja teillä taisi muilla olla lapsiakin, mikä tekee tietenkin kaikesta vielä kurjempaa. Meillä ei sentään vielä ole (vaikka kovasti haluaisinkin, mies ei vielä...). Muuten kuitenkin aika lailla samanlaista. Herää tietenkin kysymys miksi en vain lähde ja etsi uutta... mutta kun vieläkin rakastan, vaikka tätä on jatkunut 2,5v suhteestamme lähes 2 vuotta. Hän saattaa olla todella välinpitämätön, tuntuu ettei mikään riitä. Ihan sama mitä teen, niin se on väärin. Jos käyn ulkona, tapaan kavereita, olen paljon töissä, hän on kiukkuinen, kun en ole kotona. Ja kun sitten olen kotona, hän ahdistuu kun ei saa olla koskaan yksin... Hän väittää ettei ole koskaan pettänyt fyysisesti, en tiedä uskonko. Tiedän että tekstiviesti/sähköposti/chattisuhteita on ollut useita, ja se loukkaa ihan yhtä paljon kuin joku yhden illan syrjähyppy. Hän ei koskaan ole myöntänyt että tekee väärin. Riittävästi siis syytä erota... mutta kun on sitten se toinen puoli, joka näyttäytyy yleensä paljon useammin kuin tämä ikävä. Yleensä meillä halitaan ja hellitään paljon, saan huomiota tarpeeksi, saan kuulla että hän rakastaa ja tykkää... ikävä kyllä seksi minun kanssa ei juuri tunnu kiinnostavan (siksi vähän epäilenkin että pettää). Ja on ne kaikki yhteiset jutut, samat harrastukset, muutenkin tykätään samoista asioista. Vaikea tietää mitä pitäisi tehdä, en voi elää ihmisen kanssa johon ei voi luottaa, mutta en voi kuvitella eläväni ilman ihmistä jota rakastan. Ikää on jo kohta 30 joten haluaisin jo perustaa perheen, en halua koko ajan miettiä ollaanko vielä ensi viikolla, ensi kuussa yhdessä... enkä jaksaisi kuitenkaan aloittaa kaikkea taas alustakaan.

Kuulosti tutulta. Olen itse juuri täyttänyt 30 ja lapsia pitäisi alkaa pikkuhiljaa pukata jos niitä haluaa. Aika vaan on kulunut opiskellessa ja töissä. Minun mies on joskus sanonut minulle, että hän tykkää minusta ja sillä selvä, ja ilmoittaa kyllä jos asiat joskus muuttuu. Onhan tuo aika suoraviivaista, se tuli vastauksena kysymykseen että miksen ikinä kuule helliä sanoja.



Seurustelin joskus aikoinaan miehen kanssa, joka kertoi joka päivä rakastavansa minua ja kehui minua kauniiksi ja ihanaksi. No, lopultahan siinä kävi niin, että teot eivät vastanneet sanoja. Nykyinen mies ei ole joka tuulen vietävissä. Onhan se niin, että teot ovat sanoja tärkeämpiä, mutta kyllä hellyyttä kaipaa. Joskus on ihan itkettänyt kun tunnen että elän tunnetyhjiössä ja etenkin joskus kun hormonit jyllää niin kaipaisin syliä ja lohdutusta.



Itse olen periaatteessa halunnut lähiaikoina yrittää lapsia ja mieskin sanoi joulun jälkeen että nyt pillerit pois ja lapsia tekemään. Minun olikin tarkoitus jättää aloittamatta uusi pilleriliuska, mutta niin vaan ryömin aamuyöllä keittiöön ja nappasin pillerin. Olen ajatellut että ehkä se on jotain alitajuista itsesuojeluvaistoa, että toisaalta haluan lapsen mutta että tämän miehen kanssa? Nyt pitäisi pikkuhiljaa päätökset tehdä suuntaan tai toiseen, tai loppuikä menee arpomiseen. Hirveältä tuntuu ajatus että pitäisi lähteä eron jälkeen baareista tms etsimään uutta miestä, se tuntuu todella vieraalta ajatukselta.



Ehkä ei pitäisi niin vaivata päätään sillä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Jos rakastaa miestä ja tunteisiin vastataan tavalla tai toisella, ja jos vielä uskoo voivansa antaa rakkautta ja hyvän kodin lapselle, niin ehkä se riittää. Itse asiassa tunnen nyt itseni vähän itsekkääksi kun täällä valitan hellyyden puutetta.



Toivotan kaikille tasapainoista ja onnellista jatkoa.