Miten voikin perjantai mennä näin pieleen?

Tai oli päivä mikä tahansa, nyt se sattui olemaan juuri perjantai.. Ensin mies saa psykoosin, siitä sitten päivystykseen laittamaan lääkitys kuntoon. Ei, ei tarvitse suljettua osastoa, mutta heti kun päästään kotiin on mies taas ihan sekaisin, mutta päätän lähteä ystävän kanssa keikalle sillä ystäväkin on sitä mieltä että parempi nyt ottaa etäisyyttä mieheen (liika huolehtiminen ja marttyyrius ovat olleet ongelmiani).

Olemme keikalla, kun mies on yhden aikaan yöllä soittanut minun äidille (anopilleen) keventäen sydäntään. On sanonut rakastavansa minua yli kaiken, mutta samalla syyttänyt minun ottaneen jotain pikavippejä hänen nimissään (?!) ja tuhlaavani ne rahat nyt itse. Soitin äidille ja sovittiin että soitellaan paremmin päivällä. Arvatkaa vain hävettääkö päivällä puhua äidin kanssa tästä kaikesta. :/

Ystävän kanssa meinasimme myöhästyä viimeisestä bussista. Pysäytimme sen risteykseen, mutta sairauden takia kaaduin astuessani bussiin, enkä meinannut päästä ylös. Tuska oli aikamoinen polvissa.

Kotona sitten löysin mieheni eteisestä sekavana. Nukahti vasta kun tulin kotiin, oli niin ollut huolissaan minusta. Onneksi nyt sentään nukkuu, helpottaa psyykkistä tilaa. Minut saa kivittää (tiedän jo äitini sen tekevän kun hänelle soitan päivällä), mutta rakastan miestäni yli kaiken enkä halua jättää häntä pulaan, varsinkaan nyt psykoositilojen pahentuessa. Tulipahan vain koettua tämäkin perjantai, niin kuin ei olisi tässä elämässä jo tarpeeksi koettavaa oman sairauden ja muiden syiden takia.