Kivulias ja vaikea nopea synnytys

Napanuora oli kaulan ympärillä ja oli muutenkin ahdingossa, hoitajilla oli kiire saada vauva ulos ja turhautuivat  kun "en vaan osannut ponnistaa sitä ulos"

Ihan ekana, sun kannattaisi käydä esim pelkopolilla puhumassa läpi synnytyksesi! Synnytys on aika iso juttu naiselle, varsinkin ensimmäinen... ei siitä saa jäädä pahaa makua suuhun koko loppuelämäksi. Aina ei synnytys mene "kuin Stömsössä", ja varsinkin silloin pitää asiat käydä ammattilaisen (jolla on koko synnytyskertomus käytettävissä) kanssa läpi! On sitäpaitsi ihan tutkittu juttu, että ns huono synnytyskokemus vakuttaa äidin ja vauvan vuorovaikutussuhteeseen, joten siksikin kehottaisin sinua käymään nuo asiat läpi, ja pikaisesti!

Sitten siihen kysymykseen.. minulla on takana viisi synnytystä, joista kaksi on ollut syöksyjä (kesto alle 2h), yksi nopea (alle 3h) ja kaksi ns normaalia (11,5 ja 6,5h). Kivuliain oli tuo toinen syöksy, sekä tuo muuten vaan nopea (joka oli ensimmäiseni). Näissä yhdistävänä tekijänä oli läääkkeet.. ekaa nopeutettiin oksitosiinilla ja toinen oli käynnistetty hepatoosin vuoksi. Tuosta ekasta on joa kauan aikaa, mutta tuo toinen on parin vuoden takaa, ja edelleen muistissa vain kipeänä kokemuksena. Synnytys oli nopeutensa vuoksi hyvin raju, ja se vaikutti niin minun kuin lapsenkin toipumiseen. Lapsi oli 7p vauva, häntä jouduttiin virvoittelemaan synnytyksen jälkeen (ei puhettakaan rinnalle saamisesta tms) ja minä olin vain kipeä.. Käynnistyksen vuoksi olin ollut vuodeosastolla edellisestä illasta, ja siinä vaiheessa kun huomattiin synnytyksen olevan käynnissä olin jo 10 cm auki, joten ei puhettakaan kivunlievityksestä (jota muuten ei ole muissakaan annettu kuin ilokaasun verran, nopeissa ei ole ehditty ja hitaammissa ei ole ollut tarvetta). Jos saisin valita, niiin mieluummin olisin ottanut hiukan pidemmän, kuin noin rajun ja nopean synnytyksen.

Huh huh, ap... On ollut todella hurjan kuuloista menoa, olen pahoillani kokemastasi! =( Tekisi mieli sanoa, että "onneksi sentään olette molemmat elossa", mutta tuntuu, että sillä vain vähättelisin kokemaasi. Siis totta kai on hieno asia että näin on, mutta ei se silti mitenkään murenna kokemaasi suoraan sanottuna kauheutta. Siitäkin asiasta pitäisi saada olla onnellinen eri tavalla!

Samanlaisia kokemuksia mulla ei ole (vain yksi käynnistetty ja kivulias synnytys, mutta kaiketi ihan "normaalin kipeä" vain), haluan vain sympata sua täältä jostain. Toivottavasti jaksat mennä tosiaan puhumaan asiasta ja käymään synnytyksesi läpi ammattilaisen kanssa, jos sen myötä löytäisit taas iloa vauva-aikaasi! Joka tapauksessa onnea vauvan johdosta, jossain vaiheessa tämä kaikki menettää merkityksensä ja suhteenne pienokaisesi kanssa kehittyy varmasti hyväksi.

käy tosiaan juttelemassa.

se helpottaa edes vähän. mä olen käynyt juttelemassa puolen vuoden ajan. kävin, kun tapahtuneesta oli kulunut viisi vuotta. tuon synnytyksen jälkeen minulle on syntynyt toinen lapsi ja on ollut yksi keskiraskauden keskenmeno. silti tuo ensimmäisen lapsen synnytys vaivaa jonkin verran. menee pitkiäkin aikoja hyvin, mutta sitten se taas pulpahtaa mieleen. nyt tuosta synnytyksestä on aikaa muutama viikko vaille yhdeksän vuotta.

Minäkin ottaisin asian esille neuvolassa. Vaikea synnytys on trauma, joka pitää saada käsitellä että siitä pääsee yli. On myös tärkeää, että ap ymmärtää, ettei hänellä ollut normaali synnytys ja että hänen olisi pitänyt saada enemmän apua ja tukea kätilöiltä. 

Nuorimmaisen synnyttyä minulla oli huonekaverina nainen, jonka synnytys oli mennyt ihan päin männikköä. Hän oli shokissa kaikesta siitä, mitä oi joutunut kokemaan, ei halunnut nähdä vauvaa, oli niin kipeä ettei voinut kylkeä kääntää. Se tapa, jolla häneen suhtauduttiin, oli sellainen "onhan ne muutkin synnyttäneet eivätkä turhanpäiten märise. Reipastu nyt". Kuitenkin hänen kohdallaan kyse oli hoitovirheestä joka vietiin sitten myöhemmin eteenpäin. Kävi niin sääliksi häntä, varmaan elämän hirvein kokemus ja henkilökunta vaan vähättelee sitä.

Tunne siitä, että sinua ei kuunnella ja sinua ei uskota, vaikka olet aikuinen nainen.

Eli samantyylistä kokemusta, että pannaan käyrille ja höpö höpö se synny. Ja sitten kamalalla höökillä jalat levälleen ponnistamaan, kun ollaan jo 9 cm auki.

Ehkä olisin itse kaivannut, että kätilö olisi jälkeen päin käynyt pyytämässä anteeksi, ettei uskonut minua ja kohteli minua, päälle kolmikymppistä naista kuin jotain aivotonta idioottia.

Käy puhumassa tosiaan asiasta, ettei se jää vaivaamaan vuosikauksiksi.

Toinen asia on, että ei se aina kaikilla muillakaan sen esikoisen kanssa suju niin hyvin, että rakastetais ja kuljettaisiin auringonlaskuun. Itse en tajunnut koko vauvasta mitään ja en osannut ja vauva huusi ja parkui ja olin aivan poikki. Ihmettelin kun muut osasi niin hienosti virkkeellisesti leikkiä vauvojen kanssa ja kehittää pinsettiotteita ja muuta. Itse alemmuudentuntoisena vain sylittelin vauvaa ja mietin, että mikä minussa on vikana kun en osaa olla äiti.

Ihana on esikoisesta tullut ja meidän välimme ovat todella lämpimät ja hyvät. Minä en vain osannut olla sellainen äiti, joka heti vauvan synnyttyä olisi osannut tajota oikeaoppista lelua ja jutella ja lorutella. En osannut edes odotusaikana kuunteluttaa vauvalle klassista musiikkia mahan läpi ja helisytellä vauvakoruja yms. Koko se vauvamaailma oli minulle niin outo ja omituinen. En tuntenut kuuluvani lainkaan siihen vauvojen äitien joukkoon.

Hyvä äiti sinusta tulee ja onnellinenkin tulet olemaan lapsestasi. Hormoonit heittelee nyt ja tunteet voi olla mitä omituisimpia.

Olen samaa mieltä kaikkien edellisten vastaajien kanssa: ehdottomasti pelkopolille käymään läpi synnytystä.

Itsellä kokemusta kahdesta inhottavasta ja kahdesta ihanasta synnytyksestä. Ensimmäisen synnytyksen jälkeen murehdin sitä vuosia. Käynnistetty synnytys, epiduraalipuudutukset menivät "päin persettä" eli puudutus oli väärässä paikassa liian alhaalla. Anestesialääkäri epäili puudutteen paikkaa jo alunperin ja pyysi kätilöä soittamaan jos tuntuu ettei puudute auta. No, ei tuo soittanut. Antoi vain lisäannoksen toisensa perään niin että koko lantion alue oli umpipuuduksissa. Ponnista siinä sitten kun et mitään tunne... Ponnistusasento oli huono enkä tietenkään osannut pyytää tai vaatia parempaakaan. Vasta kun imukuppia alettiin puuhaamaan ja laitettiin jalkatuet, niin ponnistaminen alkoi sujua- ja sitten tulikin se imukuppi. Episiotomian tekeminen sattui aivan järkyttävästi- ja ompeleminen vielä enemmän. Mietin pitkään, mikä minussa oli vikana kun en osannut synnyttää.

Toka synnytys sujui kuin tanssi ja oli hieno kokemus. Kolmannen kohdalla päädyin taas käynnistykseen, valitettavasti kätilökin oli sama kuin ekassa synnytyksessä. Käynnistyspäätös tehtiin mua kuuntelematta väärän lasketun ajan perusteella eikä kukaan uskonut vaikka yritin sanoa että viikkoja on vasta 41 eikä 42. Kätilö päätti että nyt laitetaan puudutus ja sitten jyrättiin tippaa niin että puudutuksesta huolimatta olin taju kankaalla. Tuosta hurjasta avautumisvauhdista johtuen tippui sydänäänet ja sitten pitikin ponnistaa kiireesti- ja kun rouva kätilö määräsi asennon niin sitähän ei sitten vaihdettu. Tästä jäi sellainen olo että synnytys oli kätilön eikä minun- satuin vain olemaan paikalla mutta minulla ei ollut mitään tekemistä koko synnytyksen kanssa.

Satuin sitten tulemaan neljännen kerran raskaaksi. Edeltävästi mulle oli tehty sterilisaatio, jossa meni pieleen ihan kaikki mikä voi mennä- myös se lopputulos sillä tulin heti raskaaksi. Silloin tuntui että nyt on annettava tulla ulos kaikki paskat kokemukset, tai en pysty sitä neljättä enää synnyttämään.

Kävin koko raskauden ajan pelkopolilla, saman kätilön juttusilla ja täytyy kyllä sanoa että siitä oli paljon apua. Käytiin läpi se ekakin synnytys vaikka siitä oli yli 6 vuotta aikaa. Ja kyllä helpotti kun hän sanoi mulle että "mä näen heti tästä kertomuksesta että sun kivunlievitys ei ole ollut asianmukainen"- eli en vain ollutkaan hullu, jota harmitti kun synnytys ei mennytkään suunnitelmien mukaan (kuten mulle väitti synnytystä hoitanut kätilö, kun yritin käydä hänen kanssaan juttelemassa ekasta synnytyksestä). Tapasin myös lääkärin ja käytiin hänen kanssaan läpi kaikkia hoidossani tapahtuneita mokia niin synnytysten kuin sterilisaationkin osalta. Vilpittömästi pahoittelivat huonoa ja virheellistä hoitoa ja kohtelua. Papereihin kirjattiin myös se, etten halunnut tiettyjen ihmisten enää hoitavan minua minkään asian yhteydessä. Tulin siis kuunnelluksi, sain vastauksia kysymyksiini ja myönsivät ihan suoraan että en ole myöskään tullut asianmukaisesti kohdelluksi. Eli ap:lle suosittelen kovasti!

Jos sulla on paljon "hampaankolossa" synnytystä hoitanutta kätilöä kohtaan, voit myös vaatia hänet mukaan tapaamiseen ja kertoa hänelle mitä ajattelet hänen toiminnastaan. Se ei toki muuta tapahtunutta miksikään mutta helpottaa omaa oloa.

Tuohon juttuusi oli helppo samaistua,koska minulle kävi ihan samalla tavalla.Olin nuori onneksi 23v enkä edes tajunnut,kuinka vaikea synnytys oli. minulla myös repesi emättimen pohja,väliliha ja peräaukon sulkijalihas(ulompi).Lisäksi tehtii 2 episiotomiaa,yhdet molemmille puolille. Synnytyslääkärin töppäyksestä johtui tämä,koska laittoi imukupin sinne ylös kanavaan kun vauva ei laskeutunut ja lähti vetämään, ei siis ymmärtänyt että lapsella oli 3 kertaa napanuora kaulan ympärillä. Onneksi oli vauvalla pinni päässä että sydänkäyrä näkyi koko ajan. Kokenut kätilö hoksasi ajatella napanuoraa sitten kun vauvalla sykelaski. Rakastin kuitenkin vauvaani vaikka olin helvetin kipeä. Ja aika haalensi muistot tuosta,synnytin sen jälkeen kaksi lasta,molemman alakautta.

Mutta ymmärrän sinua, hae apua,ja keskustele.

Tämän takia minä vaadin suunnitellun sektion!!!

4 kertaa käyty jo pelkopolilla ja vieläkään sitä ei ole myönnetty, mutta periksi en anna!

Ja lääkäritkin vain ihmettelevät "no mikä siinä synnytyksessä nyt pelottaa"??

No mikäköhän!?!

Kannattaa tosiaan mennä puhumaan asiasta vaikka pelkopolille!

Pakko vastata rohkaisuksi, sillä tekstisi voisi olla omani parin vuoden takaa...

Synnytykseni meni silloin juuri noin. En myöskään osannut heti olla lumoutuneen onnellinen vauvastani, varmasti koska ensimmäinen synnytys, mutta lapseen kiintyy hurjan kovaa ja sitä alkaa rakastaa eniten kaikkea koko maailmassa, kunhan alatte viettää yhteiselämää ja lapsi kasvaa ja kehittyy. Aluksi sinä hoivaat vaan vauvaa, mutta suhde muuttuu koko ajan vastavuoroisemmaksi. Tarkastelepa tunteitasi, kun lapsi 8kk, 1v, 2v jne. On ihanaa, kun lapsi halaa lujaa ja saa tuntea olevansa hurjan tärkeä lapselle. Jopa niin tärkeä, että alkaa pelottaa, että onhan meillä varmasti tarpeeksi yhteistä aikaa...

Sitten haluaa lapselleen sisaruksia. Synnytys menee muuten samalla kaavalla, paitsi että vauva tulee helpommin ulos kuin ensisynnyttäjänä, koska se ensimmäinen on avannut kanavan. Ponnistusvaihe on lyhyt (n.5 min) vaikka lapsi kooltaa suurempi. Toisen tulokkaan ottaa vastaan heti ikionnellisena, vaikka onkin epäröinyt voiko toista lastaan rakastaa yhtä paljon kuin ensimmäistään. Ja kyllä voi. Sen huomaa, kun seuraava taas kasvaa ja suhteenne kehittyy.

Ihan noin kamala ei kuopuksen syntymä ollut mutta nopea ja kivulias sekä tikkejä alapäässä vino viilto.

Muistan kuinka vihasin isoa vauvaa joka nostettiin rinnalle ja vielä kehtasi "puraista" nännistä heti.

Lastenlääkärin sairaalasta poislähtö tarkastaessa vauvaa totesi että solisluu on mennyt poikki, aloin itkeä että voi pikku raukkaa, ei se helppoa ollut sinullekaan.

Välillä tuntuu että olen koko pojan eliniän yrittänyt hyvitellä niitä kahta ensimmäistä päivää jolloin vihasin häntä, ylenpalttisella rakkaudella.