Lue keskustelun säännöt.
Lapsettomaksi taidan jäädä...
24.04.2013 |
Mitä tekisitte minun tilanteessani? Olemme mieheni kanssa jutelleet lastenteosta. Mieheni ei haluaisi lapsia, prosenttiluvuksi on joskus heittänyt että 95% prosentin varmuudella ei. Minä en ala mitään prosentteja heittämään, mutta olen viime aikoina pohtinut paljonkin lapsiperhe-elämän etuja ja haittoja. Tykkään lapsista tosi paljon, mutta tiedostan myös sen vastuun mikä lapsesta seuraa. Pidän vapaudestani, enkä ole valmis siitä ainakaan vielä luopumaan... Ehkä joskus myöhemmin, ehkä ei. Noh... Jos se lapsi nyt meille joskus sitten tulisi, vahingossa tai sopimuksesta, niin mies totesi ettei hän auta vauvanhoidossa. Mies pitää vauvoja ja ihan pieniä lapsia lähinnä pelottavana. Kuulemma kun lapsi olisi 3-5 voisi hän ottaa siihen jo enemmän kontaktia. Minulle siis jäisi kaikki vaipanvaihdot, lohduttelut, sylissäpitäminen, syöttäminen, pottatreenit jne. Tämä on kuulemma naisten hommaa, ennenkin on näin tehty. Miehellä on aika paljon perinteisiä periaatteita ja tämä on nyt sitten yksi niistä. Hän tosin totesi että hoitaisi kotihommat kaikki että minä voisin keskittyä lapsenhoitoon.
Eikö lapsi kärsisi tällaisesta tunneköyhyydestä häntä kohtaan? Mies väittää ettei lapsi tiedosta eikä muista aikuisena onko isä pitänyt häntä sylissä ihan pienenä. Minusta jotenkin tuntuu että lapsi kyllä aistii että isää inhottaa edes koskea häneen. Ja entäs sitten kun lapsella on joku hätä eikä isä lohduta ottamalla syliin tms? Melkein ihan itkettää kun ajattelen pientä iloista lasta joka roikkuu isänsä lahkeessa ja yrittää saada huomiota, mutta isää inhottaa. Monesti olen myös haaveillut että joskus voisin katsella onnellisena kun lapseni isä nukkuu vauva sylissään tms. Sellainen miehinen hellyys lapsia kohtaan on niin sydäntäpakahduttavan ihanaa...
Mies kyllä totesi että saattaahan se asenne muuttua oman lapsen kohdalla, mutta aika varma hän tunteistaan oli. Taitaa jäädä meillä lapset tekemättä, vai mitä olette mieltä?
Kommentit (7)
No tuo on osastoa kypsymätön ihminen heijastelee omia kuvitelmiaan. Se että kasvaako se aikuiseksi kun lapsi syntyy on tietysti arpapeliä, mutta sanoisin että 80% varmuudella se nauraisi omille jutuilleen tai häpeäisi niitä kun vauva on pari kuukautta vanha. Ja tajuaisi miten naurettava ajatus sellainenkin on, että omaan lapseen rupeaa ottamaan kontaktia 3-5-vuotiaana. Buahaha.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se asenne muuttuu. Minä olin just samaa mieltä kuin miehesi ennenkuin tulin äidiksi. vieläkään en kauheesti tykkää muiden lapsista kuin omistani
mä jättäisin tollasen miehen lapsilla tai ilman
Kaikki miehet ei osaa olla lasten kanssa. Ennen kuin oma(t) syntyy. Isäksi tullaan vasta kun lapsi syntyy. Äitiyden tunteita nainen voi kokea jo raskaana ollessaan.
Mun mies oli ensimmäisen lapsen kanssa alkuun ihan hukassa, ei tajunnut, että pieni vauvakin halusi isän huomiota ja hellyyttä. Se ei tiennyt, miten lasta tulkitaan, mitä sen itku tarkoitti, miten se ilmaisi tunteitaan isää kohtaan. Se ei töistä tullessaan tullut moikkaamaan vauvaa, vaikka vauva puolivuotiaana kurkki sohvan yli kuullessaan oven kolahtavan Kaikille nämä asiat eivät aukene itsestään. Moni voi kuitenkin oppia - eli ne, jotka haluavat oppia, ne oppivat.
Ja siitä kannattaa miehen kanssa puhua, että suhde lapsiin rakentuu parhaiten syntymästä alkaen. Jos hän vetäytyisi kolmen vuoden ajaksi ja vaikka hoitaisi kaikki kotityöt, tämä tarkoittaisi sinulle 24h/7 vastuuta lapsista ympäri vuorokauden. Et pääsisi ilman lapsia mihinkään, hetkeksikään. Ja takaan sulle, että tulisit hulluksi sellaisessa elämäntilanteessa!! Ajattele vaikka kampaajakäynnit, gynekäynnit, ystävien tapaaminen, liikunnan harrastaminen...
Mä olen auttanut miestäni sisälle tähän lapsimaailmaan - ja siitä on kasvanut ihan mahtava isä, joka halailee, hassuttelee, komentaa, ruokkii, vaihtaa vaippoja, kuuntelee, on kiinnostunut lasten tekemisistä. Ja lapset on myös kiinnostuneita isänsä tekemisistä, antaa sille niin paljon rakkautta, että on ihan liikuttava katsoa, miten onnellinen se on.
Aika moni varmaan tuntee samalla tavalla ennen kun on ollut oikeasti lasten kanssa tekemisissä. Isän on helpompi ajatella jättävänsä hoidon äidille mutta käytännössä valtaosa kiintyy omaan lapseensa syvästi varsin automaattisesti ja haluaa olla läsnä. Pelostahan tuo varmaan johtuu, pelkää rikkovansa tai pilaavansa oman lapsensa tai pelkoa parisuhteen puolesta.
Jos mies on miettinyt jo noinkin paljon kotitöiden järjestämistä ja lapsiperhe-elämää, niin hän ehkä odottaa sinulta luottamusta hänen kykyihinsä puolisona. Isän roolia ei voi etukäteen oikein kuvitella tai harjoitella. Lapsen syntymän myötä on mielestäni olennaisen tärkeä luottaa puolisoon lapsen kanssa vaikka itsekin olisi epävarma. Yhdessä on kuitenkin helpompi toimia tasa-arvoisesti kuin toisen yrittää olla työnjohtajana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainakin sulla on rehellinen mies. Teilla voi olla jopa parempi tilanne, kuin monella sellaisella, joka tuulettelee isaksi tuloa. On varpajaisia ja nimitatuointeja. Mutta kun vahan arki rankistuu, niin ei tee tiukkaa lahtea latkimaan ja mahdollisesti hyljata lapsensa kokonaan. Mutta sitten kaljaporukoissa voi olla niin tunteellinen, ja kehua rakkautta lapsiinsa.
Teot on eri asia, kuin sanat. Jos miehesi on kuitenkin luvannut auttaa arjessa muuten, esim. juuri tekemalla kaikki kotityot, niin eiko tuo ole aika hyva lahtokohta jo? Monella naisella on puoliso (joka on halunnut lapsia), joka ei tee juuri kumpaakaan. Hoida lasta tai kotia.
Ma luulen, etta miehesi kiintyy lapseensa, kunhan ensin tajuaa, etta se on oma lapsi ja paasee nakemaan sen. Ei jotain sellaista voi oikein tietaa, mita ei ole kokenut.
No kyllähän tuo aika huolestuttavalta kuulostaa.. Toki miehellä voi mieli muuttua kun se oma lapsi syntyisi, aika kylmäkiskoinen täytyy olla jos sydän ei helly oman vauvan edessä. Mutta jos lapsia haluat, ei ehkä kannata jäädä tuhlaamaan aikaa tuohon mieheen. Luuletko että mies on sen arvoinen että voit luopua lapsihaaveesta kokonaan ja elää päätöksen kanssa tyytyväisenä vielä 10-15 v. päästä?