Lue keskustelun säännöt.
Syöpä ja muut vakavat sairaudet: mistä ihmeestä johtuu että
18.02.2013 |
useamman kuin kerran olen törmännyt siihen paskamaiseen ja alhaiseen asenteeseen, että kun henkilö x on sairastunut, hänen kumppaninsa y alkaa valittaa lähipiirilleen miten heillä ei nyt mitenkään hyvin edes mennyt ja tarkemmin ajatellen ei aio enää varmaankaan jatkaa tämän ihmisen kanssa yhdessä?
Varmasti voi joskus pitää ihan paikkansa että ei niin hyvin mennyt. Toisaalta lähipiirinkin kahdessa tapauksessa sairastunut henkilö oli juuri muuttanut uuteen asuntoon pitkäaikaisen kumppaninsa kanssa. Toisessa tapauksessa henkilö oli puoli vuotta aiemmin mennyt naimisiin siippansa kanssa. Miten he voivat sairastumisen tullessa käydä väittämään jotain tällaista?
Jokaisessa ihmissuhteessa on muutenkin hyviä ja huonoja asioita yleensä. Nämä tyypit ovat sitten itsensä puolustukseksi kaivaneet sen huonon ja käyttävät sitä perusteena toisen jättämiseen - hetkellä, joka on muutenkin toisen elämän vaikeimpia.
SITTEN vielä tätä jättäjäpaskiaista usein peesataan ja ymmärretään ainakin hänen oman piirinsä taholta. Näin on ainakin minun sukulaispiirissäni käynyt. En voi ymmärtää sitä että joku antaa siunauksensa tuollaiselle menettelylle, en kerta kaikkiaan voi.
Kommentit (13)
Minusta se on ihan helppo ymmärtää miksi. Onhan vakavasti sairas kumppani raskasta seuraa, ja moni varsinkaan nuorena ei tahdo oikein edes kestää psyykkisesti kohdata niin läheltä sairautta. Silloin oman henkisen eheyden takia on pakko häipyä. Perusteluna nyt käytetään mitä käytetään, koska harva edes itselleen myöntää että jätin koska en kestä/jaksa sairautta.
Minut on jätetty kerran vakavan masennuksen aikana, ja en kyllä kanna minkäänlaista kaunaa exälleni siitä. Päinvastoin olen tyytyväinen, ettei hän jäänyt jostain pelkästä velvollisuudentunteesta siihen vierelle, vaan jatkoi elämäänsä kun minä en sitä pystynyt jatkamaan vuosikausiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en taas ymmärrä lainkaan. Mutta se loppuelämän kärsijä on kuitenkin se jättäjä.
Olen samaa mieltä. Jos sanotaan että niin myötä kuin vastamäessä, miksi ihmeessä ihmisillä ei ole selkärankaa katsoa sitä tilannetta loppuun asti. Isäni oli vaimonsa vierellä ja tukena tämän koko syövän ajan ja silitti kädestä kun viimeisen henkäyksen veti. Näin sen kuuluu olla ja mennä. Kuinka kukaan on niin itsekäs k...pää että jättäisi rakkaansa kärsimään yksin.
Okei, katkeruutta ilmassa kun mulle läheinen ihminen joka on nyt poistunut keskuudestamme jätettiin sairastumisen jälkeen yksin..
En ole kyllä koskaan törmännyt kuvailemaasi ilmiöön. Kertonee jotain tuttavapiiristäsi?
Mitä kutonen mahtaa tarkoittaa? Missä piireissä moinen on "normaalia"?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No parin tuttavaperhetapauksen perusteella ei varmaankaan kannata lähteä puhumaan "ilmöstä"!
Eiköhän se vakava sairaus olekin parisuhteessa juuri sellainen vedenjakaja, joka punnitsee sen, meneekö hyvin ja ollaanko tosissaan sitouduttu. Usein elämänmuutos, etenkin kielteinen sellainen, tosiaan on se hetki, jolloin reflektoidaan, kuinka hyvin tässä on oikeastaan pyyhkinyt. Kai sitä tasaisessa perusarjessa yksi sun toinen saattaa roikkua ei-niin-hyvässä suhteessa ihan tottumustaan tai laiskuuttaan tai muista syistä. Siinä vaiheessa, kun parisuhde oikeasti vaatii työtä ja jaksamista ja nimenomaan terveeltä osapuolelta paljon resursseja, niin onhan se luonnollista, ettei sellaista "jaksa" ellei taustalla ole aito rakkaus ja toimiva suhde.
Omassa lähipiirissäni pari vakavan sairauden läpikäynyttä ovat kokeneet, että nimenomaan rakkaus ja kumppanin tuki ovat kantaneet vaikeina hetkinä, ja kummpanin kanssa ollaan lähennytty vain entisestään sairauden myötä. Sairaus ja menettämisen pelko on oikein kirkastanut sen rakkauden ja toisen ihmisen merkityksen. Silti en väitä, että näin käy kaikilla pareilla. - Eiköhän, ap, sinunkin lähipiirissäsi ole kyse vain sattumasta. Sattumalta tunnet parikin pariskuntaa, joille on sairauden sattuessa käynyt samalla tavalla.
Olen itsekin miettinyt kertooko tämä jotain lähipiiristäni. Valitettavasti se voi olla niinkin. Toisaalta olen kuullut tästä ilmiöstä muiltakin niin monta kertaa, että kyllä se aika yleistä on.
Lapseni isä teki tämän minulle aikoinaan. Sairaudestani huolimatta juttu oli minulle sitä myöten selvä. Olen mieluummin yksin kuin tällaisen ihmisen kanssa.
Kun hän sitten joskus myöhemmin kinusi takaisin, nauroin räkäisesti ja jatkoin matkaani.
Lapselle en ole kertonut tätä asiaa. Ehkä sitten joskus kun hän on aikuinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siinä se rakkauden aitous ja syvyys punnitaan. Jos rakkaus ei ole ollut aitoa alunperinkään, ei ole todellakaan mitään mieltä jäädä uhraamaan elämäänsä toisen hoivaajaksi. Ne parit, joiden keskinäinen rakkaus on aitoa, yleensä vain lähentyvät vakavan sairauden kohdatessa.
Ihmettelen. olen myös kokenut vakavan sairastumisen. Edelleen kituutellaan. Parhaat ystäväni nuoruudesta jättivät minut melko pian sairauden alkuvuosina. Meillä oli kuitenkin aitoa ystävyyttä mielestäni! Ei 100-prosenttisesti loistavaa kummankaan kanssa mutta jonkin verran nyt kuitenkin; ja vuosikymmenten ajan tosiaan. (En ole vanha mummo mutten ihan nuorikaan enää)
Että eikö sitä tosiystävyyttä sitten kuitenkaan ollut? kun he näin tekivät.
Luulen että jotkut ihmiset ovat rakenteeltaan sellaisia että eivät kestä negatiivisia asioita ollenkaan. Elämä kypsyttää niitä keitä se kypsyttää. On tietty osa porukasta joka pysyy vähän raakileena. Etenkin jos ei ole sattunut omalle kohdalle tai lähelle paljoakaan näitä ikäviä asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en ole kyllä tuollaisesta kuullut. Ihan kamalaa toimintaa.
En ymmärrä sitä, että jätetään se kärsivä osapuoli, eiköhän sitä silloin pitäisi hakea itsellekin apua. Ja sitä pitäisi mielestäni automaattisesti tarjota sairaalassa pariskunnille joita kohtaa syöpä tai muu vakava sairastuminen!
Itse olen sairastanut "helpon" syövän, mieheni sanoi, kun se selvisi, että hän kuolee, hän ei kestä. Meillä oli 2viikkoinen vauva silloin. Mutta onneksi hän silti oli koko matkan tukenani.
Niinkuin niin monta vuotta masennuksen kanssa taistellessanikin.
Paljon on haavoja tullut, paljon on saatu parannettua, ja toivon ja rukoilen, että saisimme kaikki haavat paranemaan, ja jaksaisimme rakastaa toisiamme aina.
T:20 vuotiaana syöpään sairastunut.
Ei voi vastata sulle kuin av:lla löytämäni viisaudella:
"Karma is a bitch" kyllä se kaikki takaisin tulee.