Miksi kukaan haluaisi mennä naimisiin 20-25 -vuotiaana?

[quote author="Vierailija" time="19.04.2013 klo 22:40"]

Pakko kommentoida sen verran, että ajat muuttuvat. Ennen ihmisten elämänpiiri oli paljon suppeampi mitä nykyään, joten sitä paria joka on aikanaan "Kekkosen luvalla" mennyt naimisiin ei voi verrata tämän päivän teineineihin. Muutamia eroja:

-Ennen harva opiskeli, joten "kansakoulun" jälkeen siirryttiin jo työelämään. Tarkoittaa sitä, että työelämässä oltiin yleensä kiinni jo ennen täysi-ikäisyyttä, nykyään on turha kuvitella että töitä saisi ennen kun on opiskellut vähintään lukion/amatsun.

-Ennen lapsia ei paapottu kuten nykyään, jokainen kantoi sen osansa perheessä eli osallistui kodin töihin tai mahdollisesti oli lapsenvahtina vieraalla tmv.

-Ennen harva matkusti kovin pitkälle, lähinnä elämä pyöri omassa kotikylässä./kaupungissa. Nykyään suurin osa matkustaa ulkomaille jo lapsena, moni opiskelee kaukana kotoa, ja muutenkin elämänpiiri on laajentunut monella tapaa (on netti ja some lankapuhelimen ja kirjeiden sijasta jne.)

Kaikki nuo vaikuttavat siihen, että minusta 18-v ei ole valmis menemään naimisiin, koska on aivan raakile vert. omat vanhempansa/isovanhepansa olivat iässään HUOM yleisesti ottaen, yksilöeroja toki on.

[/quote]

Minä menin 17-vuotiaana naimisiin vuonna 1983 ja voin omalta osaltani kommentoida noihin kohtiisi:

- Olen hankkinut toisen asteen akateemisen tutkinnon.

- Olen asunut ulkomailla niin lapsena kuin aikuisenakin.

Erityisen paapottu en tosin lapsena ollut, mutta arvostettu ja kunnioitettu kyllä.

Avioon menosta tulee tänä vuonna kulumaan 30 vuotta enkä ole koskaan sitä katunut.

Naimisiin menossahan on kyse tahdosta. Jos ei tahdo nuorena naimisiin niin ei tietenkään pidä mennä, vaan elää sitä vapaata omaa elämää tehden mitä itse haluaa (esim. matkustaa, opiskella, bilettää tai mitä vain).

Mutta, jos jotkut nuoret tahtovatkin naimisiin niin menkööt. Itse hoitavat asiansa, eroavat tai eivät. 

Emme me voi toisten puolesta alkaa elämään!

[quote author="Vierailija" time="19.04.2013 klo 20:16"]

[quote author="Vierailija" time="19.04.2013 klo 19:46"]

[quote author="Vierailija" time="19.04.2013 klo 19:22"]

Täällä on paljon vastalause- vastauksia niiltä, jotka on seN n. 20-30v sitten olleet 'teinirakastavaisia, menneet naimisiin ja edelleen yhdessä.

Olisin ap:n kanssa samaa mieltä. Ei kannata vakiintua alke 25-v. Sillon haetaan sitä sopivaa kumppania, vertaillaan eri kumppanien luonteita ja yhteensopivuutta. Ja omakin persoonallisuus ja arvot muokkautuvat.

Puhun kokeminsesta. Olin niin rakastunut 18-v saman kylän poikaan ja kihloihin paukautettiin. Itse sitten pääsin opiskelemaan isompaan kaupunkiin, poika muutti mukana, mutta hetken päästä alkoi itsellä silmät avautumaan. Miehiähän oli muitakin kuin ne kotikylän tyypit! Ja täysin erilaisia, eli seurasivat uutisia, osasivat keskustella muustakin kuin auton korjaamisesta jne.

Eli ero tuli. Onneks ei ehditty naimisiin tai lisääntyä, vaikka se siinä alkuhuumassa olikin mielessä. Että mun mielestä se parikymppinen rakastuu vielä silleen 'päättömästi', ei osaa ajatella omaa elämäänsä pidemmälle, 5-10v päähän. Eikä se oma arvomaailma ole vielä kehittynyt kun yleensä opinnot sun muut vielä kesken.

Seurustelua, deittailua, sekoilua ja mokailua tuossa alle 25-elämässä ihan jees. Sit osaa jo rauhoittua ja tietää mitä haluaa/ei halua.

[/quote]

Miksi sinun yksittäinen kokemuksesi olisi sen paremmin yleistettävissä koskemaan alle 25-vuotiaita ylipäänsä, kuin näiden naimisissa pysyneiden? Olen yksi noista aiemmin vastanneista, en nyt numeroani muista, mutta ihan omasta kokemuksesta minäkin puhuin :) Tavatessani mieheni olin puolitoista vuotta elänyt poissa kotipikkukaupungistani, tiesin kyllä, että miehiä on paljon erilaisia! Varmaan kaikenikäiset rakastuvat päättömästi, eivätkä vain parikymppiset. Mutta sen alkuhuuman jälkeen on ihan luonteesta kiinni, miten paljon suhdetta ja naimisiinmenoa harkitsee. Osasin kyllä aivan mainiosti ajatella ja suunnitella omaa tulevaa elämääni naimisiin mennessäni, vaikket sinä sen ikäisenä osannutkaan :) Arvomaailmanikin on edelleen melko lailla sama kuin parikymppisenä ja tiesin, mitä elämältä haluan ja mitä en.

[/quote]Sä olet varmasti vanhempi kun 40v. Sillon oli siten, että kun kerran mentiin naimisiin, niin siinähän sitten kärvistellään. Häpeällistä erota. Miten voi olla, ettei arvot tai maailmankuva muutu parikymppisen jälkeen?! Et oo kasvanu ihmusenä siis yhtään siitä kun oit 20-v täyttänyt?? Huhhuh. Kertoo jotain siitä, et oot avioitunu nuorena(wt.....?).

[/quote]

Hah, olen alle kolmevitonen. Arvoni eivät ole juuri parikymppisestä muuttuneet, ehkäpä minua voisi sitten kutsua varhain kypsyneeksi! Wt:tä (mitä se sitten mielestäsi tarkoittaakin) en taida olla, olen akateeminen, hyvin ansaitseva nainen. Mutta lopuissa veikkauksissasi osuit oikeaan! Silloin muinoin 2000-luvun alkuvuosina, kun menin naimisiin, oli tosiaankin häpeällistä olla susipari. Ja entäs sitten eroaminen, ei sellaista vain kerta kaikkiaan tehty. Koko tämä 250 000 asukkaan kyläpahasemme olisi sitä kauhistellut ja minua eronnutta naista olisi vieroksuttu. Siksi kärvistelen epäonnistuneessa nuoruudenliitossani.

Minä tutustuin mieheeni 17-vuotiaana. Rakastuimme hullun lailla, miten vain nuori ihminen voi toiseen rakastua. Muutimme yhteiseen kotiin kun olimme 20 vuotiaita. Edelleen valtavan rakastuneita ja onnellisia. Kihloihin menimme 22-vuotiaina ja naimisiin 24-vuotiaina. Nyt olemme 32-vuotiaita, kahden pienen pojan vanhempia elämän ruuhkavuosien keskellä, ja edelleen onnellisia :) 

Ollaan mietitty, että meillä on käynyt tosi hyvä tuuri. Löydettiin toisemme niin aikaisin, täydellisen puoliskomme. Meillä on todella hauskaa yhdessä, olemme (ja pyrimme tähän tietoisesti) viehättäviä toistemme silmissä, meillä on edelleen säännöllisesti seksiä, teemme asioita paljon perheenä ja kaksin, mutta toisaalta näemme säännöllisesti myös omia ystäviämme. Paljon ystäväpariskuntia on matkan varrella eronnut ja lähtenyt uusintakierroksille, mutta me vaan porskutetaan onnellisina eteenpäin.

Isovanhempani menivät naimisiin ollessaan mummo 22 ja vaari 19. Edelleen 60-vuotta myöhemmin onnellisesti yhdessä. Itse olen 23-vuotias ja ensi kesänä mennään miehen kanssa naimisiin. Mies pari vuotta vanhempi ja yhdessä asuttu pari vuotta. Ei lapsia, mutta yhteinen talo rakenteilla.  

Väittäisin, että arvomaailmat ovat hieman erilaiset kaupungissa, kuin täällä maalla. Parisuhteeseen kuuluu ala-ja ylämäkiä. Niistä selviää tahdon voimalla. Maalla on paljon yleisempää mennä naimisiin nuorena ja hankkia lapset. Ei minulla mihinkään kiire ole, mutta osaan jo sanoa mitä elämältäni haluan. Haluan juuri oman mieheni ja asettua hänen kotiseudulleen. Minulla on unelmieni vakiduuni ja elämä kohdillaan, miksi siis ei mennä naimisiin? Miksi pitäisi odottaa jotain maagista ikärajaa, joka on jostain puskista vedetty?

IHANAA! IKIS IS BACK! Minulla ehtikin jo olla sinua ikävä!

 Onnittelehan avioparia minunkin puolesta! Mitäs muuta sinulle kuuluu? :)

No eihän tuo fakta estä haluamasta naimisiin.

Rakkaudesta. Rakkaus on sokea ja kaikkivoipa.

[quote author="Vierailija" time="19.04.2013 klo 18:00"]

Tuossa iässä toisen kanssa oleminen on vaikeaa, sillä aikuinen persoonallisuus vasta kehittyy. Väitän, että jokainen 20-25 -vuotias on liian lapsi vielä itsekin, että kykenisi sitoutumaan avioliittoon. 

[/quote]

Minä sitouduin avioliittoon 17-vuotiaana enkä ole kuluneen 31 vuoden aikana sitä kertaakaan katunut.

Silloin on aikuinen parhaassa iässä. Fyysisesti ja psyykkisesti vireimmillään.

Haha. Vai että sillai. Itse menin naimisiin 19v ja mies oli 20v, nyt olemme 26 ja 27, EDELLEEN ONNELLISESTI YHDESSÄ.  

Olet väärässä, Ap hyvä. Menin naimisiin 22-vuotiaana, ihan rakkaudesta. En siis raskauden takia tai uskovaisuuden vuoksi. Olin tavannut mieheni 17-vuotiaana.On olemassa sitoutumishaluisia ja -kykyisiä ihmisiä, nuoriakin.

Mitäs miehet tähän sanovat? Vieläkö onni kukoistaa kun on nuorena menty yhteen?

Minä menin naimisiin 20-vuotiaana. Rakkauden ja uskovaisuuden vuoksi. Nyt olen 22v. Edelleen rakastunut ja uskovainen. Tosin toinen noista on tällä hetkellä vähän horjuvalla pohjalla..jälkimmäinen.

No aika moni sitoutuu tuossa iässä omaan lapseen, ja sitä myötä haluaa sitoutua siihen mieheenkin kenen kanssa sen lapsen tekee. Ihan luonnollista mun mielestä.

Miksi edes välittää siitä millon muut menee naimisiin? Se jos jokin on jokaisen oma asia.

"Haha. Vai että sillai. Itse menin naimisiin 19v ja mies oli 20v, nyt olemme 26 ja 27, EDELLEEN ONNELLISESTI YHDESSÄ.  "

Heh, tuoko on tae avioliiton onnesta? Niin minäkin ajattelin. Ei eroa ajattele tuossa iässä. Kun olin 33 v niin tuli sitten ero. Toki onni kukoisti silloin kun oli alle 30 v.

Olin 21v ja mies 22v kun menimme naimisiin. Olimme tunteneet 7kk. Viime joulukuuss atuli 29v ensitapaamisesta ja ensi heinäkuussa vietämme 29v hääpäivää.

Eihän se järkevää ollut, mutta yhdessä ollaan edelleen. Naimisiin menon jälkeen järki palasi päähän ja esimmäisen lapsen saimme oltuamme 12v naimisissa.

[quote author="Vierailija" time="19.04.2013 klo 18:41"]

"Haha. Vai että sillai. Itse menin naimisiin 19v ja mies oli 20v, nyt olemme 26 ja 27, EDELLEEN ONNELLISESTI YHDESSÄ.  "

Heh, tuoko on tae avioliiton onnesta? Niin minäkin ajattelin. Ei eroa ajattele tuossa iässä. Kun olin 33 v niin tuli sitten ero. Toki onni kukoisti silloin kun oli alle 30 v.

[/quote]

no en yhtään ihmettele että ukko lähti kävelemään. Vittumainen ämmä on aina vittumainen, oli sitten 20 tai 40:)

Ikäerohullun lähipiirissä siis tanssitaan häitä.  No, sinun lienee turha odotella kutsua. Otahan lääkkeesi ja keskity vaikka ristisanatehtävään, kiertää nuo ajatukset taas pahasti kehää.

Huono provo, näitä "alle 25-vuotias ei ole sopiva äidiksi" ja "alle 25-vuotias on vielä lapsi" aloituksia on ollut täällä vaikka kuinka paljon. Keksi jo jotain uutta. Vaikka "30-vuotias on liian vanha äidiksi".:D