Miksi kukaan haluaisi mennä naimisiin 20-25 -vuotiaana?

Menin naimisiin 22-vuotiaana, koska olin kolme vuotta aiemmin löytänyt miehen, jonka kanssa halusin naimisiin. En ole uskovainen ja ensimmäinen lapsi syntyi vasta kuusi vuotta naimisiinmenon jälkeen. Pian ollaan miehen kanssa nelikymppisiä ja edelleen onnellisesti yhdessä.

Olen jo yli 30 enkä ole valmis naimisiin :D

Ap väitteesi on vailla todellisuuspohjaa. Vaikka aivot kehittyisivätkin vielä, sitoutuminen on mahdollista tuossa iässä. Kysehän ei niinkään ole iästä vaan arvomaailmasta ja tahdosta. Aiemmin ihmiset nimenomaan menivät nuorempina naimisiin ja sitoutuivat toisiinsa paremmin. Toki silloin oli luultavasti enemmän onnettomia liittoja, koska eroaminen ei ollut sosiaalisesti (tai taloudellisestikaan) mahdollista monelle. Nykyään taas trendi on mennä myöhemmin naimisiin usean kumppanikokeilun jälkeen ja silti erota. Eli en usko tuohon väitteeseen lainkaan.

23-vuotiaana avioitunut, 20 vuotta avioliittoa takana.

Kaikki ihmiset eivät koko elinikänsä aikana kehity siihen psyykkiseen kypsyyteen, johon jotkut ovat jo yltäneet 20-vuotiaana. Yksilöt ovat erilaisia.

Täällä on paljon vastalause- vastauksia niiltä, jotka on seN n. 20-30v sitten olleet 'teinirakastavaisia, menneet naimisiin ja edelleen yhdessä.

Olisin ap:n kanssa samaa mieltä. Ei kannata vakiintua alke 25-v. Sillon haetaan sitä sopivaa kumppania, vertaillaan eri kumppanien luonteita ja yhteensopivuutta. Ja omakin persoonallisuus ja arvot muokkautuvat.

Puhun kokeminsesta. Olin niin rakastunut 18-v saman kylän poikaan ja kihloihin paukautettiin. Itse sitten pääsin opiskelemaan isompaan kaupunkiin, poika muutti mukana, mutta hetken päästä alkoi itsellä silmät avautumaan. Miehiähän oli muitakin kuin ne kotikylän tyypit! Ja täysin erilaisia, eli seurasivat uutisia, osasivat keskustella muustakin kuin auton korjaamisesta jne.

Eli ero tuli. Onneks ei ehditty naimisiin tai lisääntyä, vaikka se siinä alkuhuumassa olikin mielessä. Että mun mielestä se parikymppinen rakastuu vielä silleen 'päättömästi', ei osaa ajatella omaa elämäänsä pidemmälle, 5-10v päähän. Eikä se oma arvomaailma ole vielä kehittynyt kun yleensä opinnot sun muut vielä kesken.

Seurustelua, deittailua, sekoilua ja mokailua tuossa alle 25-elämässä ihan jees. Sit osaa jo rauhoittua ja tietää mitä haluaa/ei halua.

Ite oon nyt 23 ja toista vuotta naimisissa. Uskon siihen, että täällä eletään vaan kerran ja ikinä ei tiedä mitä tapahtuu. Jos joskus ero tulee niin se on sitten sen hetken murhe, tällö hetkellä keskityn itseeni, mieheeni, työhön ja asuntolainaan ;) muuta elämää unohramatta! ja ei, ei ole lapsia enkä ole uskonnollinen! Mutta jos se ero tulee niin nautinpaha tästä ajasta jonka saan rakastaa ja olla rakastettu!

Ite oon nyt 23 ja toista vuotta naimisissa. Uskon siihen, että täällä eletään vaan kerran ja ikinä ei tiedä mitä tapahtuu. Jos joskus ero tulee niin se on sitten sen hetken murhe, tällö hetkellä keskityn itseeni, mieheeni, työhön ja asuntolainaan ;) muuta elämää unohramatta! ja ei, ei ole lapsia enkä ole uskonnollinen! Mutta jos se ero tulee niin nautinpaha tästä ajasta jonka saan rakastaa ja olla rakastettu!

Eikös juuri 20-30 vuotta yhdessä olleet ole päteviä kumoamaan tuon ap:n väitteen kokemuspohjallaan? Kaikki eivät vietä nuoruuttaan pikkupaikkakunnalla vain samanlaisten ihmisten seurassa. Ja niin totta on tuo, että kaikkien kapasiteetti nyt vaan ei koskaan kasva sellaiseksi, että voisi sitoutua koko loppuelämäkseen toiseen ihmiseen. Ja jotkut eivät vaan halua sitä.

Ite oon nyt 23 ja toista vuotta naimisissa. Uskon siihen, että täällä eletään vaan kerran ja ikinä ei tiedä mitä tapahtuu. Jos joskus ero tulee niin se on sitten sen hetken murhe, tällö hetkellä keskityn itseeni, mieheeni, työhön ja asuntolainaan ;) muuta elämää unohramatta! ja ei, ei ole lapsia enkä ole uskonnollinen! Mutta jos se ero tulee niin nautinpaha tästä ajasta jonka saan rakastaa ja olla rakastettu!

Vaikka sinä et kyennyt vakiintumaan alle 25-vuotiaana, jotkut toisen pystyvät siihen. Minä tosin olin jo 26-vuotias naimisiin mennessäni, mutta vaimoni vasta 22. Naimisissa on oltu jo 17 vuotta. Tuttavapariskunta meni naimisiin, kun mies oli 21 ja vaimo 20. Naimisissa ovat hekin edelleen, yli 20 vuotta myöhemmin.

Kaikilla ei ole tarvetta seurustella kerta toisensa jälkeen. Jotkut osaavat valita seurustelukumppaninsakin riittävällä huolella, että viimeistään parilla yrityksellä löytyy se, jonka kanssa haluaa vakiintua.

Joku epänormaali. Itselläni naimisiin haluamiset tapahtuivat kun olin 16-19 -vuotias, 26-28,5 -vuotias ja sitten taas 35-36 -vuotiaana. Nämä ovat ne normaaliin kehitykseen kuuluvat iät ja itse noudatin niitä täydellisesti. 

Seurustelusuhteilla ei muuten ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. 

[quote author="Vierailija" time="19.04.2013 klo 19:22"]

Täällä on paljon vastalause- vastauksia niiltä, jotka on seN n. 20-30v sitten olleet 'teinirakastavaisia, menneet naimisiin ja edelleen yhdessä.

Olisin ap:n kanssa samaa mieltä. Ei kannata vakiintua alke 25-v. Sillon haetaan sitä sopivaa kumppania, vertaillaan eri kumppanien luonteita ja yhteensopivuutta. Ja omakin persoonallisuus ja arvot muokkautuvat.

Puhun kokeminsesta. Olin niin rakastunut 18-v saman kylän poikaan ja kihloihin paukautettiin. Itse sitten pääsin opiskelemaan isompaan kaupunkiin, poika muutti mukana, mutta hetken päästä alkoi itsellä silmät avautumaan. Miehiähän oli muitakin kuin ne kotikylän tyypit! Ja täysin erilaisia, eli seurasivat uutisia, osasivat keskustella muustakin kuin auton korjaamisesta jne.

Eli ero tuli. Onneks ei ehditty naimisiin tai lisääntyä, vaikka se siinä alkuhuumassa olikin mielessä. Että mun mielestä se parikymppinen rakastuu vielä silleen 'päättömästi', ei osaa ajatella omaa elämäänsä pidemmälle, 5-10v päähän. Eikä se oma arvomaailma ole vielä kehittynyt kun yleensä opinnot sun muut vielä kesken.

Seurustelua, deittailua, sekoilua ja mokailua tuossa alle 25-elämässä ihan jees. Sit osaa jo rauhoittua ja tietää mitä haluaa/ei halua.

[/quote]

Ei minustakaan kannattaisi niin hermostua tuollaisesta aloituksesta. Omien lasten kohdalla ainakin toivon, että eivät vielä parikymppisinä menisi naimisiin,

Minulla sama kokemus, että olin suunnattoman rakastunut ja kihloissa ja asuttiin yhdessä 21v-24v. Mutta niin se maailma muuttui ja ajatusmaailma eniten. Onneksi ei meilläkään lapsia ehtinyt tulla.

Toki onnistuneitakin liittoja on. Koulukavereistani kaksi on vielä ensimäisen miehen kanssa naimisissa. Siis niistä, jotka meni nuorena naimisiin. Suurimmalla osalla se ensimäinen suuri rakkaus ei kestä ja onni niille, jotka ei ehdi lapsia tehdä siihen suhteeseen ja naimisiin mennä. 

Onnistumisprosentti on aika pieni, joten ainakin omille nuorille olen sanonut, että älkää kiirehtikö, vaan katselkaa ihan rauhassa elämää

[quote author="Vierailija" time="19.04.2013 klo 19:32"]

Ite oon nyt 23 ja toista vuotta naimisissa. Uskon siihen, että täällä eletään vaan kerran ja ikinä ei tiedä mitä tapahtuu. Jos joskus ero tulee niin se on sitten sen hetken murhe, tällö hetkellä keskityn itseeni, mieheeni, työhön ja asuntolainaan ;) muuta elämää unohramatta! ja ei, ei ole lapsia enkä ole uskonnollinen! Mutta jos se ero tulee niin nautinpaha tästä ajasta jonka saan rakastaa ja olla rakastettu!

[/quote]ei jostain syystä onnistu 22: n lainaaminen... Mutta siis, ajat ja ihmiset on vähän erilaisia nyt kun 30-v sitten. Sillon vielä avioliitto 'merkitsi' oikeasti jotain, tai sitten ei vaan kehdattu erota. Toistahan tuo on nyt. Koko ajan eroja, paljon pikkulapsi- aikana ja 5-v sisään liiton solmimisesta. Että kertoo kyllä mielestäni siitä, että ollaan a) liian nuoria b) liian hätäisiä c) pitkäjänteisyys puuttuu, ei ymmärretä, että pitkässä suhteessa on myös huonompia aikoja.

[quote author="Vierailija" time="19.04.2013 klo 19:22"]

Täällä on paljon vastalause- vastauksia niiltä, jotka on seN n. 20-30v sitten olleet 'teinirakastavaisia, menneet naimisiin ja edelleen yhdessä.

Olisin ap:n kanssa samaa mieltä. Ei kannata vakiintua alke 25-v. Sillon haetaan sitä sopivaa kumppania, vertaillaan eri kumppanien luonteita ja yhteensopivuutta. Ja omakin persoonallisuus ja arvot muokkautuvat.

Puhun kokeminsesta. Olin niin rakastunut 18-v saman kylän poikaan ja kihloihin paukautettiin. Itse sitten pääsin opiskelemaan isompaan kaupunkiin, poika muutti mukana, mutta hetken päästä alkoi itsellä silmät avautumaan. Miehiähän oli muitakin kuin ne kotikylän tyypit! Ja täysin erilaisia, eli seurasivat uutisia, osasivat keskustella muustakin kuin auton korjaamisesta jne.

Eli ero tuli. Onneks ei ehditty naimisiin tai lisääntyä, vaikka se siinä alkuhuumassa olikin mielessä. Että mun mielestä se parikymppinen rakastuu vielä silleen 'päättömästi', ei osaa ajatella omaa elämäänsä pidemmälle, 5-10v päähän. Eikä se oma arvomaailma ole vielä kehittynyt kun yleensä opinnot sun muut vielä kesken.

Seurustelua, deittailua, sekoilua ja mokailua tuossa alle 25-elämässä ihan jees. Sit osaa jo rauhoittua ja tietää mitä haluaa/ei halua.

[/quote]

Miksi sinun yksittäinen kokemuksesi olisi sen paremmin yleistettävissä koskemaan alle 25-vuotiaita ylipäänsä, kuin näiden naimisissa pysyneiden? Olen yksi noista aiemmin vastanneista, en nyt numeroani muista, mutta ihan omasta kokemuksesta minäkin puhuin :) Tavatessani mieheni olin puolitoista vuotta elänyt poissa kotipikkukaupungistani, tiesin kyllä, että miehiä on paljon erilaisia! Varmaan kaikenikäiset rakastuvat päättömästi, eivätkä vain parikymppiset. Mutta sen alkuhuuman jälkeen on ihan luonteesta kiinni, miten paljon suhdetta ja naimisiinmenoa harkitsee. Osasin kyllä aivan mainiosti ajatella ja suunnitella omaa tulevaa elämääni naimisiin mennessäni, vaikket sinä sen ikäisenä osannutkaan :) Arvomaailmanikin on edelleen melko lailla sama kuin parikymppisenä ja tiesin, mitä elämältä haluan ja mitä en.

Miksi kukaan haluaisi mennä naimisiin minkään ikäisenä? Täysin turha instituutio.

[quote author="Vierailija" time="19.04.2013 klo 19:40"]

Seurustelusuhteilla ei muuten ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. 

[/quote]

Itse asiassa on. Jos aikuisella ihmisellä on vuosikausia toistuvia lyhyeksi jääviä seurustelusuhteita, hän ei todennäköisesti kykene vakiintumaan, eikä siksi myöskään avioitumaan.

Jos haluaa nuorena lapsia niin siinä syy. Parempi saada ne avioliitossa kuin ilman.

Miksi naimisiinmeno on joillekin niin tärkeää edelleenkin? Miksei voi asua avoliitossa? Jos lapsia tulee, niin menkää vapaasti naimisiin, jos siltä tuntuu. Sekään ei ole nykyään pakollista.

Itse kerkisin riekkua ja rellestää 24-vuotiaaksi asti ihan täysillä. Kun sitten tapasin mieheni, oli kuin palapelin palat olisi laitettu paikalleen. Mies oli silloin 23, ja hänkin omalla tahollaan maailmaa katsellut. Muutettiin yhteen kun oli seurusteltu 2,5 kk. Kun oli asuttu yhdessä 6 kk, mies kosi. Mentiin naimisiin siitä 4 kk:n kuluttua eli oli oltu yhdessä vuosi ja kuukausi. Mä olin 25, mies vasta 24.

Nyt ollaan oltu yhdessä 13 vuotta, lapsiakin on 4. Avioliitto tuntuu paranevan vuosi vuodelta. Itsestäni en tiedä, mies persoonana on kehittynyt vain edukseen. Itse asiassa, tämän päivän versio miehestäni on ehdottomasti paljon parempi "painos" kuin se jonka kanssa menin naimisiin... toivottavasti mieheni on samaa mieltä minusta. Ei persoonan kehittyminen aina ole negatiivinen asia.

[quote author="Vierailija" time="19.04.2013 klo 19:46"]

[quote author="Vierailija" time="19.04.2013 klo 19:22"]

Täällä on paljon vastalause- vastauksia niiltä, jotka on seN n. 20-30v sitten olleet 'teinirakastavaisia, menneet naimisiin ja edelleen yhdessä.

Olisin ap:n kanssa samaa mieltä. Ei kannata vakiintua alke 25-v. Sillon haetaan sitä sopivaa kumppania, vertaillaan eri kumppanien luonteita ja yhteensopivuutta. Ja omakin persoonallisuus ja arvot muokkautuvat.

Puhun kokeminsesta. Olin niin rakastunut 18-v saman kylän poikaan ja kihloihin paukautettiin. Itse sitten pääsin opiskelemaan isompaan kaupunkiin, poika muutti mukana, mutta hetken päästä alkoi itsellä silmät avautumaan. Miehiähän oli muitakin kuin ne kotikylän tyypit! Ja täysin erilaisia, eli seurasivat uutisia, osasivat keskustella muustakin kuin auton korjaamisesta jne.

Eli ero tuli. Onneks ei ehditty naimisiin tai lisääntyä, vaikka se siinä alkuhuumassa olikin mielessä. Että mun mielestä se parikymppinen rakastuu vielä silleen 'päättömästi', ei osaa ajatella omaa elämäänsä pidemmälle, 5-10v päähän. Eikä se oma arvomaailma ole vielä kehittynyt kun yleensä opinnot sun muut vielä kesken.

Seurustelua, deittailua, sekoilua ja mokailua tuossa alle 25-elämässä ihan jees. Sit osaa jo rauhoittua ja tietää mitä haluaa/ei halua.

[/quote]

Miksi sinun yksittäinen kokemuksesi olisi sen paremmin yleistettävissä koskemaan alle 25-vuotiaita ylipäänsä, kuin näiden naimisissa pysyneiden? Olen yksi noista aiemmin vastanneista, en nyt numeroani muista, mutta ihan omasta kokemuksesta minäkin puhuin :) Tavatessani mieheni olin puolitoista vuotta elänyt poissa kotipikkukaupungistani, tiesin kyllä, että miehiä on paljon erilaisia! Varmaan kaikenikäiset rakastuvat päättömästi, eivätkä vain parikymppiset. Mutta sen alkuhuuman jälkeen on ihan luonteesta kiinni, miten paljon suhdetta ja naimisiinmenoa harkitsee. Osasin kyllä aivan mainiosti ajatella ja suunnitella omaa tulevaa elämääni naimisiin mennessäni, vaikket sinä sen ikäisenä osannutkaan :) Arvomaailmanikin on edelleen melko lailla sama kuin parikymppisenä ja tiesin, mitä elämältä haluan ja mitä en.

[/quote]Sä olet varmasti vanhempi kun 40v. Sillon oli siten, että kun kerran mentiin naimisiin, niin siinähän sitten kärvistellään. Häpeällistä erota. Miten voi olla, ettei arvot tai maailmankuva muutu parikymppisen jälkeen?! Et oo kasvanu ihmusenä siis yhtään siitä kun oit 20-v täyttänyt?? Huhhuh. Kertoo jotain siitä, et oot avioitunu nuorena(wt.....?).