Anoppi ärsyttää

Muutamme lähiaikoina uuteen rakentamaamme omakotitaloon ja kauhulla odotan, miten anoppi alkaa sisustaa ja kantaa meille jos jonkinmoista rojua "nyt kun teillä on tilaa". Tähän asti olemme asuneet pienessä kaksiossa ja anoppi on ostanut kaapit täyteen kaikkia "hienoja" liinoja, kynttilänjalkoja, mattoja ym. sisustusKRÄÄSÄÄ. Krääsän suhteen mieheni on äidilleen sanonut, että krääsää ei meille enää tarvitse kantaa. Anoppi tyrkyttää minulle usein vaikka mitä, mutta olen onnistuneesti saanut jätettyä tavarat hänelle itselleen, koska olen tiukasti ilmoittanut, että meille ei kaappeihin mahdu enää mitään (joka oli ihan totta!). Pelkään, että anopin sisustusinnostus pääsee taas valloilleen, kun muutamme uuteen taloon ja meillä on niin hyvin tilaa.

Itse haluaisin kovasti jo lapsen, mutta mies ei. Meillä on tästä riidelty ja itketty, ja anoppi sai vereni kiehumaan, kun jakeli neuvojaan:

- lapsia ei saa sitten päästää takan lähelle kun on niin kuuma lasi (niinkö? ketä lapsia?)

- lasten kanssa pitää olla tosi varovainen portaissa (kestä lapsista puhut, meille ei vieläkään ole tulossa lapsia?)

- mikäs tapetti tuonne lastenhuoneeseen tulee? (mikä lastenhuone?)

- on se hyvä, kun on kaikenmoisia koneita autotallissa, niin on pojilla sitten tekemistä isänsä kanssa (meille ei ole tulossa lapsia, jos se pojastasi on kiinni)

Tähän asti olen kilttinä miniänä vain hymyillyt anopin kommenteille ja neuvoille, mutta tuo lapsiasia oli vikatikki. Anoppi näki varmasti naamastani, miten minua ärsyttää ja kommentoinkin hänelle aika tiukkaan sävyyn.

Miten ihmeessä saan oltua siten, ettei anopin kommentit aina ärsytä? Etukäteen ennen hänen tapaamistaan aina muistutan itseäni, että toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ja ensimmäiset pari tuntia meneekin aina hyvin. Pikkuhiljaa vaan alkaa savu nousta korvista, hän sekaantuu joka asiaan mitä ympärillään tapahtuu, kaikesta hänen pitää saada selvää ja neuvoa muita. Poikansa ja miehensä eivät korvaansa lotkauta hänelle, mutta itse en osaa kohdella häntä samaan tapaan. Muutaman kerran olen yrittänyt, mutta hän toistaa asiansa niin kauan kuin vastaan, ja minulle jää tunne, etten kuuntele häntä.

Anoppi on kuulemma ostanut meille jo tupaantuliaislahjankin, mutta sanoi, ettei oikein tiedä sopiiko se meille, mutta on käytännöllinen. Kiitos vain, mutta kauhulla jo odotan, minkälainen matto tai liina tai sisustusesine tällä kertaa.