vanhemmuus arvioitavana

Minulla on tilanne, jossa puoliso tuntuu koko ajan arvioivan minun vanhemmuutta negatiivisessa mielessä. Sen sijaan en saa onnistumisesta tai arjen pyörittämisestä minkäänlaista positiivista palautetta. Puoliso ihmettelee minun tarvetta edes saada sellaista. Tätä on nyt jatkunut 2,5 vuotta, eli niin kauan kuin meille syntyi lapsi.

Alussa miestä ärsytti lähes kaikki imetykseen liittyvä. Esimerkiksi minun olisi pitänyt osata imettää öisin pimeässä, rintakumi oli luonnoton ja maidon pumppaaminen naurettavaa touhua kun voisi imettää suoraan rinnasta (vauva oli keltainen eikä jaksanut imeä rinnalta vaan söi paremmin pullosta).

6kk iässä aloitimme kiinteiden maistelut ja niiden myötä alkoi vatsanväänteet. Alkoi ihan naurettavat syytökset kuinka valmistan väärällä tavalla esim puuron ja kuinka minä aiheutan lapsen vatsanväänteet. Tuolloin osasin viellä ohittaa puolison jutut koska tiesin tekeväni oikein.

Nyt tilanne on, että saan jatkuvalla syötöllä kommenttia niin nukutuksesta, ruokailuista, vaatetuksesta (ei itse osallistu vaatteiden hankintaan, mutta jos ostan jotain vaatetta niin aina on kommenttia hinnasta/materiaalista/ulkonäöstä ja siitä onko uusi vai käytetty). Kaikein eniten loukkaa kun puoliso on näkevinään minun ja lapsen välisessä vuorovaikutuksessa ongelmia. En ole tarpeeksi jämäkkä, toisinaan taas vaadin liikaa. En huomioi tarpeita tarpeeksi (esimerkiksi väittää että en auta kesken yötä herännyttä lasta takaisin uneen, sillä hän ei kuule minun puhuvan. Hän ryntää olohuoneesta sitten pelastamaan lastaan kun minä olen välinpitämätön, vaikka olen koko ajan hieronut ja silittänyt lasta ja yrittänyt vähäeleisesti saada toisen takaisin uneen.) Kun taas lapsi toisen kerran nähnyt pahaa unta ja on hiukan sekava, niin nostan lapsen istumaan ja pyydän katsomaan ympärilleen että ymmärtää olevansa sängyssä ja nähnyt vain unta, puolison mielestä puhun lapselle tylysti ja liian aikuiseen tapaan. Toisin sanoen teen niin tai näin teen aina kaiken väärin.

Arvasitte varmaan jo että parisuhde on retuperällä. Minua ei jaksa enää surettaa se että minua ei rakasteta, mutta toivoisin toisen edes suhtautuvan minuun neutraalisti. Nyt olen "pahatar", ja minusta puhutaan valheellisia tulkintoja niin sanotusti totuutena. Olen lähestulkoon aiheuttanut lapsen uhmaiän, eli jos lapsi kiukkuaa se johtuu minun tekemättömyydestä tai siitä että olen tehnyt jotain väärin. Raukkamaista että puoliso vetää mukaan oman lapsuuteni joka rankka, ja sanoo että ei minusta tule kunnon vanhempaa kun omat vanhempani töpeksineet.

Tuntuu aivan sairaan pahalta koska olen seurustellut ja elänyt puolisoni kanssa lähes 10 vuotta, kolmanneksen elämästäni. Ennen lasta minua pidettiin "kuin kukkaa kämmenellä", oli yhteisiä leffailtoja, ulkona syömistä ym. Nyt puolisoni puhuu minusta sanoilla yököttävä, lapsellinen, itsekäs, välinpitämätön, vähä-älyinen.

Ja minulla oli kyllä huono itsetunto jo ennen lapsen syntymää. Nykyisin tunnen itseni arvottomaksi maan matoseksi joka ei tee mitään ikinä oikein.