Miten te kestätte, joiden mies on aina poissa kotoa?

Meillä mies on palannut töihin jokin aika sitten, ja nyt minä olen käytännössä kokonaan yksin vauvan kanssa. Työpäivä miehellä on se 8h + työmatkat eli yhteensä n. 9,5h. Kun mies tulee kotiin, hän alkaa opiskella (käy aikuislukiota etänä kotoa käsin). Vauva on siis tällöinkin täysin minun vastuullani. Vapaapäivisinkin mies lähinnä opiskelee, koska viikolla hän jää usein jälkeen kun ei ehdi töiden jälkeen kaikkea.

Joka toinen viikonloppu meillä on miehen alakouluikäiset etälapset. Silloin mies ei mitenkään voi olla vauvan kanssa, koska "se on etälasten oikeus". Toisaalta en myöskään luota vauvaa, miestä ja lapsia nelisin, koska lapset ovat tosi vilkkaita ja vauva jäisi varmasti jalkoihin. Etälapsivapaat viikonloput taas mies käyttää siihen opiskeluun, toki silloin hän auttelee vähän vauvan kanssa. Päävastuu on kuitenkin minulla.

Mies ei näe tietenkään tässä mitään vikaa. Hänellä ei vain ole aikaa olla meidän/vauvan kanssa. Etälapsille hän siis uhraa aina koko viikonlopun, koska ei pysty silloin muuta tekemään kuin viihdyttämään heitä. Niinä viikonloppuina en saa oikeastaan mitään apua vauvan kanssa, koska mies on aina olevinaan niin kädet täynnä.

Pitäisköhän erota, että vauvakin saisi tutustua isäänsä ja minäkin saisin joskus omaa aikaa? Eiku niin, onhan mulla aina vauvan päikkärit vapaata aikaa! Eniten mua vaan surettaa se, että vauva ei nyt tule oikein ollenkaan olemaan tekemisissä isänsä kanssa. Ehkä se muuttuu, kun vauva kasvaa ja voi mennä mukaan esim. ulkoilemaan, mutta siihen on aika pitkä matka...

Miten te muut jaksatte olla käytännössä aina yksin lasten kanssa, vaikka mies onkin perheessä?