Elämä helpotti, ja nyt ei sitten mikään sujukaan.

Se on just sitä, ettei ole enää sitä parempaa aikaa, jota odottaa. 

Sitten pitää itse löytää se motivaatio elämään. Been there. Kyllä sä jotain keksit.

Stressi purkaantuu.

Olet koko kaksi vuotta odottanut että sitten kun tästä selvitään, niin elämä hymyilee. Ja nyt niistä on selvitty, ja elämä on edelleen sitä itseään, ihan tavallista arkea. Ei tullut fanfaareja tai lopputekstejä onnellisen musiikin kera. Ja tähän päälle vielä se kahden stressaavan vuoden ajalta kertynyt väsymys ja rasitus. Silti, usko pois, kyllä se siitä. 

Itsellä oli onneksi vain reilun vuoden kestävä aika, jolloin kaikki tuntui kaatuvan päälle, sairauksia lähipiirissä, taloudellisia ongelmia jne. Mutta samalla tavalla "tyhjä" ja väsynyt olo oli jälkeenpäin. Ota rauhallisesti, anna tunteiden tulla viimeinkin ja tee jotain josta itse todella pidät.

Joo, niin sitä se varmaan on, että se "parempi päivä" on nyt sitten tässä, eikä se niin ihmeen paljon parempi sitten olekaan..päin vastoin, tuntuu että miehenkin kanssa vaan tapellaan koko ajan, vaikka tähän asti ollaan vaan tuettu toisamme ja yritetty helpottaa toistemme elämää. Toivottavasti se tästä sitten ajan kanssa.

ap.

Olet varmaan myös tosi väsynyt. Ja nyt uskallta ehkä vihdoin myöntää sen itsellesi, kun ei tarvitse pinnistää niin paljon. Tai kehosi ainakin muistuttaa väsymyksestä ja tekee olon tyhjäksi/harmaaksi.

Koittakaa tehdä mukavia asioita yksin ja yhdessä, vaikka vaan ihan kävelylenkkejä. Liikunta ja ulkoilu tuovat hyvää mieltä ja lisäävät jaksamista. Apeus helpottaa kun saa hyvän mielen kokemuksia tekemällä jotain mistä tykkää (tai mistä on ennen tykännyt, jos juuri nyt tuntuu ettei mikään tunnu kivalta). Kyllä se siitä varmaan helpottuu!

Hei.

Saitkin jo muilta kannustusta.

Itse vielä lisäisin, että 'sitku' elämä vie kuitenkin aina huomion pois nykyhetkestä, vaikka sille sitkulle olisi miten hyvät perusteet. Hieman vaikuttaa, että et ole oikein elänyt niitä vaikeita vaiheita vaan olet ajatellut, että niiden yli kuuluu vain päästä. Elämä kuitenkin on joka päivä yhtä läsnä.
 Ehkä tässä olet jotenkin kaikonnut itsestäsi ja vain odottanut. Voi olla, että tämän tyhjän olon viesti voisi sinua jotenkin kiinnittää enemmän elämään kutakin päivää, huonojakin, läsnäolevammin. Elämän arvoa ei mittaa mikään ulkoinen eikä taloudellinen menestys. Joku voi kokea loppuiäksi mieliinpainuvaa yhteyden kokemusta vaikka jonottaessaan oksennustautisen lapsen kanssa ensiavussa, jutellessaan toisen jonottajan kanssa - siis tämä vain tämmöinen yksi esimerkki.

Suosittelisin siis kiinnittämään huomiosi arkeen, ei saavutuksiin. Ne tulevat kyllä, mutta niitä ei voi elää etukäteen tai jättämällä 'turhia' pätkiä pois

Kiitos 6 (ja muutkin) viisaasta kirjoituksestasi. On ihan totta, että olen yrittänyt ajatella, että tämän vaiheen yli pitää vaan jaksaa. On ollut niin paljon hoidettavaa ja huolehdittavaa, että on päässyt helpoimmalla kun ei ole miettinyt liikoja miltä tuntuu. Ei sille ole ollut tilaa, ja toisaalta, en ole koskaan ennen tuntenut mitään niin voimakkaita tunteita kuin mitä viimeisen kahden vuoden kuluessa olen tuntenut, enkä osaa käsitellä niitä mitenkään, tuntuu että niihin hukkuu jos niitä alkaa miettimään, ja parempi olla miettimättä, koska elämän täytyy kuitenkin jatkua. Ja samalla olen tuntenut suurta riittämättömyyttä, koska elämä on ollut sellaista, etten ole oikeastaan voinut hallita sitä mitenkään, vaikka ennen kaikki oli niin selkeää ja tiesin aina miten toimia. On ollut aivan sietämätöntä, että minä olen ollut muiden avun ja hyvän tahdon varassa, vaikka ennen olin aina se, joka auttoi muita.

No joo, mut tällaista. :) 

ap.

Sehän kuulostaa hyvältä, että itse olet ollut vuorostasi muiden avun ja hyvän tahdon varassa, vaikka ennen autoit itse muita. Nyt ymmärrät muita vielä paremmin etkä jää pelkäksi suorittajaksi. Aika ajatella itseä, antaa tunteiden tulla ja hyväksyä.