Oletko koskaan itkenyt töissä?

Olen. Iski aivan helvetillinen virtsaputkentulehdus kesken työpäivän. Yritin ensin kituilla päivän loppuun töissä, mutta lopulta lähdin parkuen hakemaan antibioottia. Tuska oli hirvittävä.

Viimeksi eilen. Olin täysin uupunut, en ollut nukkunut juuri lainkaan. Mies oli illalla täysi kusipää. Mietin eroa ja miten lapsen tilanne järjestetään ja miten hän siihen suhtautuisi. Itkin vessassa ja yritin sitten punasilmäisenä vältellä ihmisiä. Vitutti kun radiossa hössötettiin jatkuvasti naistenpäivästä, se jotenkin lisäsi tuskaani.

Kerran. Olin kaksi kuukautta ollut keskellä miehen pettämistä ja avioeron päätösprosessia. Kun paperi oli allekirjoitettu, menin seuraavana päivänä pomon puhelille. Sanoin, että olen viimeiset kaksi kuukautta tehnyt työni huonommin kuin koskaan, ja minulla on selitys. Ja itkin sitä kertoessani. 

jep, työssäni olen tekemisissä todella sairaiden lasten kanssa, välillä itkettää ilosta välillä surusta.

Kerran kokouksessa silmiini tuli kyyneleitä, kun tajusin, että minut jätetään täysin yksin selviämään suuresta haasteesta, joka olisi kuulunut kaikille. Ei haitannut mitään. Todennäköisesti toiset eivät tajunneet, mistä johtui eikä osa edes huomannut. Kyseessä siis turhautuminen lähinnä. Tämä johtikin siihen, että tein hyviä ratkaisuja.

Kyllä. Ensimmäinen lapseni oli juuri aloittanut hoidossa, ja hoitopaikan pomon suunnalta alkoi todella asiaton pompottelu. Ahdisti muutenkin jättää lapsi vieraalle ihmiselle, ja sitten vielä ihan superhankala ihminen jatkuvine asiattomine soitteluineen siihen päälle... Myöhemmin kuulin, ettemme olleet todellakaan ainoita, onneksi tuo henkilö siirrettiin lopulta toiseen tehtävään. Harmittaa vain, etten tehnyt käytöksestä saman tien valitusta, mutta kaipa sitä jotenkin pelkäsi, että se vaikuttaa lapsen hyvinvointiin :(

Olen, monta kertaa. Henkilökohtaisista syistä ja työhön liittyvistä syistä, kiukusta, surusta, ilosta, liikutuksesta.. Monet muutkin työyhteisössämme ovat itkeneet, työskentelen sos.alalla.

Kahdesti. Kerran, kun kauan hoidoilla yritetty eka raskaus meni kesken työpäivän aikana ja toisen kerran, kun sain työpäivän aamuna kuulla, että vanhempani oli saanut syövän.

Olen pari kertaa. Kummallakin kerralla oli kyse yksityis- eikä työasioista.

Monta kertaa, monesta syystä, useimmiten kukaan ei ole ollut näkemässä. Pari kertaa olen itkenyt toisten nähden ja noilla kerroilla on ollut kyse työtapaturmista, joita alallani sattuu välillä, joten kukaan ei ole ihmetellyt.

Olen useita kertoja. Joskus turhautuneisuudesta, joskus yksityisasioista. Olen aika itkuherkkä.

Olen itkenyt. Pari kertaa julkisesti ja muutamankerran salaa. Julkisesti kerran henk.koht syystä ja kerran työpaikkakiusaamisen takia kun meni kuppi nurin. Salaa olen itkenyt raivosta/turhautumisesta/väsymyksestä yhdistelmänä työkuormitus+henk.koht elämä. Ai niin kerran nuorena sain julkisen itkukohtauksen kun kuulin että eka työpaikkani meni konkurssiin ja palkatkin jäi saamatta.

Todella usein, yleensä yksin, joskus pomon edessä. Yleensä fyysistä kivusta, liikutuksesta, yhteisöllisyyden tunteesta, raivosta, henk.koht. kriiseistä

Tänään itkin vähän. 

Olen. Nuorena kun erosin poikaystävästäni ja olin muuttamassa paikkakunnalta pois. Poikaystävän äiti tuli käymään työpaikallani, ja siinä sitten yhdessä halailtiin ja itkettiin.

Myöhemmn raskaana ollessa itkin muutaman kerran parin ilkeän asiakkaan vuoksi.

Myös se itketti kun sain tietää serkkuni kuolemasta kesken työvuoron.

Kerran ja silloin päätin, ettei se työ ole kyyneleiden arvoista...

Ja sitten mie läksin :)

Kerran, riitelin pomon kanssa. Sen siitä saa kun on liian läheiset välit.

Masentuneena itkin töissä ihan vähän väliä, syyt eivät yleensä liittyneet työhön, aina ei ollut mitään syytäkään, en vain pystynyt olemaan itkemättä koska mulla oli niin paha olla koko ajan. Samassa työpaikassa oli eräs masennuksen vuoksi vuosia pois työelämästä ollut kuntoutuja työkokeilussa ja hänen kanssaan vollottelimme välillä yhdessä ja yritimme tukea toisiamme. Usein, kun tein meluisia hommia suojamaski naamalla niin ettei kukaan voinut nähdä kasvojani eikä kuulla minua koneen äänen läpi, ulisin ihan suoraa huutoa ja kyynelet vain valuivat maskin takana.

Siinä kunnossa minusta ei olisi kyllä ollut mihinkään asiakaspalvelutyöhön. Tuo työ sensijaan piti minua jotenkin pinnalla masennuksen keskellä ja uskon että osaksi työn ansiosta aloin tervehtyä, vaikka työssäkäynti tuossa tilassa tuntuikin välillä todella raskaalta kun masennuksen vuoksi aloitekyky oli niin nollassa ettei pää tuntunut toimivan yhtään ellei joku ollut neuvomassa suunnilleen kädestä pitäen että nyt teet tuon homman ja aloitat tuosta (ihan siis todella simppeleissä työtehtävissä jäin vaan seisomaan äimänkäkenä kun en vaan jotenkin osannut organisoida itseäni tekemään sitä hommaa).

Olen kerran. Ei liittynyt työhön mitenkään.

Minäkin olen pari kertaa. sain tiedon läheisen kuolemasta töihin.