Mikä ihmistyyppi se on, joka ensin "ihastuu" ihan suunnattomasti toiseen ihmiseen

ehkä ne ovat sellaisia, että kehittelevät heti päässään ihannekuvan toisesta ja kun tämä ei vastaakaan sitä, niin lähtevät.

ehkä ne ovat sellaisia, että kehittelevät heti päässään ihannekuvan toisesta ja kun tämä ei vastaakaan sitä, niin lähtevät.

Joo tai jotain rajatilatyyppejä joille aito ihmisen tunteminen ja läheisyys voi olla ahdistavaa. Tavallaan voi juuri liittyä tuohon ihannekuvan luomiseen, eli ihminen epätäydellisenä itsenään voi ahdistaa niin että täytyy karata.

ahdistaa tää oma itseni...

Joka näkeminen vie kiinnostusta pois..MUTTA

jos näkee melkein joka pv niin saattaa alkaa kiinnostus muuttua pysyvämpään laatuun

jotka on oppinu elämässä läksynsä, parempi vetäytyä itse takavasemmalle ennenkuin saa pakit.



Oppisinpa itsekin sellaiseksi, mieluummin kuin että jään aina perään haikailemaan.

kulttuurien yhteentörmäyksestä. On kulttuureja, jossa ollaan heti avoimia, välittömiä ja sosiaalisia, mutta kukaan ei kanna murhetta siitä, nähdäänkö vielä ja montako kertaa, ja kehittyykö tuttavuus mihinkään. Ja sitten on kulttuureita, joissa ollaan alussa varautuneita ja hitaasti lämpeäviä, mutta kun alkuun päästään, niin kaverisuhteeseen sitoudutaan. Kun nämä kaksi kulttuuri kohtaan, eikä tiedosteta mistä on kyse, koetaan toisen käytös ensin hämmentävän tuttavallisena ja kiinnostuneena, ja tulkitaan se väärin (= niin että toinen haluaa syvempääkin ystävyyttä).

Enkä siksi viitsi juurikaan olla heidän kanssaan tekemisissä.

että useimmat sosiaaliset suhteet pidetään hauskoina ja kepeinä. Jokaisella on sitten ne sydänystävät ja läheiset, mutta minua ahdistaa se, että jotkut naiset suhtautuvat kaikkiin ystävyyssuhteisiinsa kuin parisuhteeseen, jossa luvataan olla yhdessä hautaan asti, jakaa kaikki ilot ja surut ja joissa sitten petytään verisesti siihen että toinen onkin vain tavallinen ihminen, joka muuttuu ja jonka kanssa ystävyyssuhde muuttuu, eikä häneltä saakaan sellaista huomiota ja hoivaa kuin mitä toivotaan.

Rasittavaahan se varmaan on. Miehen tapaamisessa sama juttu. Itse olen enempi alussa kiinnostunut ja voisin olla tekemisissä ja tarvitsen toista ja pitäisi nähdä tosi usein että pääsee lähelleni. Sitten miehen kiinnostus herää jossain vaiheessa kun ollaan harvakseen nähty ja olen ollut liekeissä ja ihastunut. Itse epävarmana panen pelin poikki, koska ajattelen että toinen ei kiinnostu, olen liian päällekäyvä jne. Miten tästä pääsee eroon?

Mielestäni sellaisten ihmisten kanssa ei suhde pääsee koskaan kunnolla syvenemään ja vakiintumaan. Pidän vakiintuneista ja tasaisista ystävyyssuhteista.

en ole seuran suhteen hirveän valikoiva. Pidän ihmisistä noin ylipäänsä, ja otan heidät juuri sellaisina kuin he ovat. Minulla ei ole tarvetta arvostella, juoruta neuvoa jne. ja sen vuoksi monet ihmiset varmaankin juuri pitävät vastavuoroisesti minusta. Jokainen ihminen on kiinnostava, koska jokaisella on se oma tarina.



Mut koska minulle ihmiset ovat aika pitkälle saman arvoisia, en juurikaan kaipaa ketään (omaa perhettä ja paria ystävää lukuun ottamatta) vaikka näkisimme ensin paljonkin emmekä sitten pitkään aikaan tai kenties enää koskaan. Onko se sitten ongelma...en tiedä. En koskaan ole kuitenkaan rikkonut lupauksiani, tehnyt ohareita jne, en vaan pidä aktiivisesti yhteyttä. En ole juuri ajatellut asiaa.



Kuten joku aiemmin kirjoitti, minullakin tämä ominaisuus tuotti vähän ongelmia miessuhteissa. Uskoin pitkään, että miehet just haluaa lyhyitä ja helppoja suhteita ilman sitoumuksia. Minunlaiselle tyypille tällainen asenne on tosi ilahduttava; ollaan vaan yhdessä, tehdään sitä mitä tehdään niin kauan kuin huvittaa, ja sitten heipparallaa. Olin aina ongelmissa, kun mies sitten halusikin sitoutua, koska en ollut koskaan ajatellut meneväni kenenkään kanssa niin pitkälle. Mutta sitten, kun tapasin oman mieheni, joka ilmoitti heti, että hän haluaa sitten seurustella, eikä vaan hengailla, niin ei siinä mitään ongelmaa ole ollut, sitten seurusteltiin, ja nykyään ollaan naimisissa ja lapsiakin on tullut.

Minulla on yksi pitkäaikainen, hyvin epäluotettava ystävätär. Meillä on välillä pitkiä erojaksoja. Ensin olemme hyvin intensiivisesti tekemisissä, puhumme syvällisiä jne. Ensin en luota häneen, en pidä yhteyttä ym. Muutaman kuukauden kuluessa alan kuitenkin luottamaan enemmän, avaudun aroista asioista enemmän, osoitan ystävyyden tunteita. SIINÄ vaiheessa tämä ystävätär pistääkin liinat kiinni ja alkaa vähentää yhteydenpitoa. Lopulta kadotakseen taas muutamaksi vuodeksi. Olemme alun nelikymppisiä, kuka uskoisi!



Jotenkin tuntuu että hän pelkää läheisiä ihmissuhteita. Tavallaan hän haluaa sellaista, mutta sitten kun se tulee lähelle, hän perääntyy. Sitoutumiskyvyttömyys tai jotain.



Tiedä häntä onko tämä nyt sitten mikään ihmistyyppi ollenkaan. Mutta kyllä minullakin on käynyt mielessä kaikki rajatila- ja narsistijutut.

jaksona. Silloin, kun on aikaa itselle, on sitä muillekin.

Kun taas joka liikenevä hetki menee arjen pyörittämiseen, jäävät ystävyyssuhteet taka-alalle. Niistä voi tulla rasitteitakin, stressitekijöitä.



Vähemmän rasittavina aikoina kaipaa hyviä ystäviä ja voi ottaa yhteyttä kyselläkseen mikä tilanne heillä on.