Onko kukaan saanut oikeasti perheneuvolasta apua?!

Ja ollaan kyllä miehen kanssa molemmat oltu siihen tyytyväisiä.

Ja 4-vuotias on syynä siihen, miksi käydään "saamassa tukea vanhemmuuteen". Konkreettinen esimerkki käynneistä:



toimintaterapian tarve kielletään vaikka lapsi on tavattu kerran ja "silloinhan se leikki kivasti teidän jaloissa, eli luottaa vanhempiinsa". Vasu "luetaan sitten joskus". Kerran kolmessa viikossa käydään miehen kanssa kuuntelemassa, miten esimiestason ihminen on osannut hoitaa asiakkaidensa ongelmia jo vuosia. "Silloin kuin minä.." Väliin hymyä, juuri sellaista veemäistä. Vedotaan lapsen ikään jne. Ja vinkit on todellakin luokkaa "kuuntele lasta, anna lisää huomiota".



Kotona huomasin, että liiallinen huomio vaan pahentaa asiaa ja opettelin pois "olen aina käytettävissä"-roolistani. Tätä en tietenkään kertonut perheneuvolassa, siellä oltaisiin saatu slaagi. Tämä kuitenkin auttoi hieman lapsen itseohjautuvuuteen, alkoi keksimään paremmin tekemistä ja lakkasi valittamasta.



Hauskinta tässä on, että tuon esimiehen alainen kirjoitti meille lausunnon jonka turvin pääsimme SI-tutkimuksiin. Myöhemmin toinen alainen pisti lähetteen neurologille ja kävipä vielä seuraamassa touhua päiväkodissakin. :D Kun sitten nämä tulivat puheeksi, esimies änkytti siinä jotain ja yritti saada asiat kuulostamaan siltä, kuin hän olisi myötävaikuttanut kaikkeen...right.

eron jälkeen ex-mieheni käytti lapsiamme kiusaamisen välineenä ja minä taivuin tuhannen mutkalle, jotta lasten ja isän suhde pysyisi yllä ja lapset siinä kyydissä hengissä. Järjestimme neuvotteluja ja tapaamisia perheneuvolassa 1,5 vuotta ja ex vedätti ja heitti lokaa.



Siinä aukesivat minun silmieni lisäksi sosiaalityöntekijän ja neuvolapsykologin silmät ja uskalsin vetää rajat. Eivät enää uskoneet ammattilaiset exän kertomuksia terroristiäidistä. Se on helpottanut normaalia elämää suunnattomasti, että exä paljasti kierot tapansa suoraan siellä neuvolassa ja minä vapauduin todistelutaakasta, kun huolehdin lasten hyvinvoinnista.



Varsinaisia neuvoja sieltä neuvolasta en hakenut. Jokaisen pitää tehdä elämässään omat päätökset, ei niitä muilta voi odottaakaan. Sain ulkopuoliset neuvottelijat ristiriitatilanteisiin paikalle ja todistajat lasten huonolle kohtelulle. Se on paljon se.

Meillä on asperger-lapsi ja sen jälkeen kun hänet oli tutkittu lastenpsykiatrian osastolla ja oli oltu heidän asiakkaineaan kuntoutuskausi, meidän hoitosuhde katkaistiin sairaalasta sillä perusteella, että "teillä menee hyvin - ja jos tulee tarvetta niin perheneuvolassa on osaavaa henkilökuntaa kun ongelmat ei ole tuota isompia." Sinne siis otettiin yhteyttä kun koulussa taas tuli hankaluuksia. Apu on ollut lähinnä siitä, että siellä toiminnanohjaaja (en tiedä koulutusta, ehkä joku sosionomi?) on jutellut lapsen kanssa säännöllisesti ja käynyt läpi tämän toimintatapoja ja apukeinoja selvietymiseen (siis sekä abstraktimpia asioita kuten identiteettiä ja omaa erityislaatuisuutta että ihan käytännön juttuja tyyliin miten reagoit tämmöisissä ja tuommoisissa tilanteissa, kalenterin ja puhelimen hälytyksien käyttöä ettei unohdu uneksimaan, mikä harmittaa koulussa ja voisiko sille tehdä mitään) ja joskus samoja asioita ja koulun huolia koulussa. Lisäksi yläkouluun siirtyessä perheneuvolan lääkäri (psykiatri)kirjoitti pojalle concerta-reseptin.



Tosin sit yläkoulussa meille kirjoitettiin lähete nuorisopsykiatrian puolelle, kun tuo lääkehoito säännöllistyi, joten enää ei olla penen asiakkaita.

Erityislapselle jotain hyviä neuvoja, mutta ei niitä tarvitse jahkata vuodesta toiseen.

Me lopettiin käynnit, koska keinot on käyty lävitse ja mulle se riitti.

Sieltä voi jäädä pois, jos ei ole lastensuojelun asiakas.

Turha asioiden jahkaaminen ärsyttää.

Ei saatu mitään apua. Työntekijät pommittivat lasta kysymyksillä ja lapsi ei ymmärtänyt edes mistä puhutaan. Toinen työntekijä oli hyväntahtoinen mutta ei kuullut mitään ja vuorovaikutus kärsi. Lapsi juksasi tätä työntekijää. Kolmen kerran jälkeen he päättivät asiakkuuden. Muualla lapsen on arvioitu tarvitsevan kelan tukemaa pitkäkestoista traumaterapiaaja, kärsivän herkkäaistisuudesta ja ehkä adhd.sta Jännä juttu. Hoidon tarve on muttaei paikkaa.

Olen myös itse ihmetellyt, kun hain tukea vanhemmuuteen ja rajojen asentamiseen perheneuvolasta. Perheneuvolassa lähdettiin suoraan etsimään vikaa lapsesta, ikään kuin jokin diagnoosi pitäisi lapselle saada. ADHD:ta ei opettajan tai minun kysely papereiden perusteella löytynyt, niin seuraavalla käynnillä lyötiinkin sitten Autismi kysely eli toiseen ääripäähän... luulisi että ensin autettaisi perus asiat kuntoon, jos ei auta niin tutkimukset aiheellisia.

Olisi kiva jos joku kuuntelisi vanhempia edes hieman enemmän, eikä vain vähän sieltä täältä ja tee niiden pohjalta tulkintoja.