Odotan kolmatta lasta yksin. Olisiko adoptioon antaminen rakkaudellisin vaihtoehto?

jälkeen alkaa opetella ehkäisemaan?

ja jos se tuntuu oikealta ratkaisulta niin voit antaa lapsen adoptioon. käsittääkseni synnytyksen jälkeen on vielä 3 kk "katumisaika" ennen kuin lapsi annetaan uuteen perheeseen.



Joka tapauksessa toivotan tsemppiä ja lähetän ison halauksen, olet isojen asioiden edessä ja päätös on varmasti vaikea.

ratkaisu kuin abortti. Ihan varmasti lapselle löytyy hyvä koti Suomen lapsettomien joukosta. Voimia sinulle!

Mutta, myösse on henkisesti hyvin raskas. Tiedän sen, koska olen itse antanut lapsen adoptioon. Nyt vuosia myöhemmin, se on yhä mielessä enkä vieläkään tiedä, oliko se oikea ratkaisu.



Älä tee mitää hätiköityä vaan juttele rohkeasti neuvolassa mietteistäsi. Apua saat varmasti jos sitä pyydät. Sinulla on yhdeksän kuukautta (plus 2kk:n harkinta-aika) pohtia, mitä teet.



En nyt osannut paremmin neuvoa mutta toivotan kovasti tsemppiä kuitenkin.

että suosittelen keskusteluapua joko neuvolasta tai kirkon diakoni. Ovat ilmaisia. Muitakin paikkoja on, nämä tulivat ekana mieleen.



Ihan sama miten teet (abortti, adoptio tai pidät lapsen), elät sen päätöksen kanssa loppuelämäsi. Ei tule olemaan helppo päätös.

Mitä se lapsi ajattelee, kun isompana ottaa selville alkuperäänsä ja saa tietää, että äiti jakso kaksi lasta, mutta hänet heitettiin menemään?



Ja tässä maailmassa on ihan tarpeeks lapsia ennestään. Ota se pois.

Mitä he ajattelevat kun olet ensin viimeisilläsi raskaana ja sitten vauva katoaakin jonnekin? Traumaattista tuo on sisaruksille.



Kolmen kanssa selviät kyllä,pienemmät sisarukset yleensä innolla auttavat vauvanhoidossa ja voithan harkita päivähoitoon laittamistakin? Saat varmasti apua myös kaupunkisi kotipalvelusta.

tee mitään ratkaisua mitä kadut myöhemmin. Eikö kunnalta saa hoito apua? Äitinä varmasti tiedät kuinka rakkaita lapset ovat. Olisitko oikeasti valmis luopumaan tästä?!

Olen huono ihmissuhteissa, enkä erota huonoa miestä hyvästä. Ei ole ollut mitään miehenmallia, hyvää esimerkkiä. Muuten elämä on raiteillaan, eikä muut lapseni ole koskaan todistaneet miesseikkailujani. Tosin, ei niitä ole ollutkaan, paitsi aina niinä kertoina kun olen tullut raskaaksi. Minulla on muuten elämä kunnossa koulutuksineen ja asuntoineen, mutta lapsilta puuttuu isä. En halua rankaista enää tätä kolmatta huoramaisella lumppuäidillä.



Katselen ulkona onnellisia ydinperheitä, rakastuneita pariskuntia, jotka telmivät rakkaudenhedelmiensä kanssa. Miksi riistäisin enää yhtään lasta, kun asiat voisivat olla paremminkin? Ei olisi pulaa rakastavista syleistä ja hulppeista lahjoista, etelänmatkoista ja sukujuhlista. Riittää, että olen pilannut jo kahden lapsen elämän.



Ap

Mietin lähinnä tukitoimien kannalta... Tarvitsisit ehdottomasti jonkun tukihenkilön jo raskausaikana. Oletko neuvolassa puhunut tilanteestasi?

ei etelänmatkat ole sitä mitä lapset haluaa, vaan rakastavan äidin, joka päätti pitää hänet vaikeasta tilanteesta huolimatta. lopeta se itsesäälissä rypeminen. kohta lapset on isompia ja antaa niin paljon iloa elämään. ja ota apua vastaan!

on myös mun kaveri selvinny 1 sommasta ja kaksosista yksin noin 1000e + lapsilisän ja elatustuen tuloilla.



ja jos sulla on jo taapero ni hänen vanhat tavarat käyvät vielä uudelle vauvalle ni ei tarvvitse ostaauusia.



ei lapset tarvitse mitään isoa ja kallista ja riippuu siitä mihin itse lapset opettaa..



minulla on 7 v poika, jonka kanssa olin yksin melkein sen 7 vuotta..ja hän odottaa nyt innolla kun pääsee huomenna hakemaan jäätelöautosta ilmaisen jäätelön, on kuulemma hänen onnenpäivänsä :) toisaalta ehkä aikuisesta surullista mutta lapsi on itse iloinen..:)



jos sulla on työpaikka ja muuten raha-asiat hyvin ni varmasti pärjäät.



ja muille moralisoijille tiedoksi että AINA EI ELÄMÄSSÄ MEE NALLEKARKIT TASAN!!!!!!!!!!



onnea niille joiden elämä on menee suunnitelmien mukaan...

ja tulin "vahingossa" raskaaksi. Pidin lapsen, mikään muu ei olisi tullut mieleenikään, vaikka olin silloin keikkatyötä tekevä opiskelija, totaali-yh.



Sanot ap, että olet pilannut lastesi elämän?! Etkä halua enää pilata kolmannen lapsen elämää? Mitä helv....?!?! En minä aikanaan ole pilannut lasteni elämää päin vastoin!! Hyvä elämä voi olla ilman isääkin ja itsekin sanot, että muuten teillä on kaikki hyvin. Otapa nyt itseäsi niskasta kiinni ja lopeta tuollainen itsesääli!



Olin minäkin monta vuotta yksin ja olin aikonutkin elää ilman miestä tässä taloudessa, mutta enpä voinut mitään kun ihana mies halusi olla osa elämäämme, rakastaa lapsiani kuin omiaan. Kesti aikansa kun uskoin, mutta hyvä, että lopulta uskoin, että olen yhtä arvokas kuin kuka tahansa muukin.

Olen huono ihmissuhteissa, enkä erota huonoa miestä hyvästä. Ei ole ollut mitään miehenmallia, hyvää esimerkkiä. Muuten elämä on raiteillaan, eikä muut lapseni ole koskaan todistaneet miesseikkailujani. Tosin, ei niitä ole ollutkaan, paitsi aina niinä kertoina kun olen tullut raskaaksi. Minulla on muuten elämä kunnossa koulutuksineen ja asuntoineen, mutta lapsilta puuttuu isä. En halua rankaista enää tätä kolmatta huoramaisella lumppuäidillä.

Katselen ulkona onnellisia ydinperheitä, rakastuneita pariskuntia, jotka telmivät rakkaudenhedelmiensä kanssa. Miksi riistäisin enää yhtään lasta, kun asiat voisivat olla paremminkin? Ei olisi pulaa rakastavista syleistä ja hulppeista lahjoista, etelänmatkoista ja sukujuhlista. Riittää, että olen pilannut jo kahden lapsen elämän.

Ap

Ristiriitaista tekstiä: toisaalta olen lumppu mutta toisaalta en. Ja lapset eivät ole kärsineet, paitsi että ovat.

Ellei tämä ole provo, niin ilman muuta anna pois. Suomessa hyvin vähän tulee vauva-ikäisiä adoptoitavaksi, joten hartaasti lasta odottaneet osaavat olla kiitollisia. Älä kuitenkaan viitsi kuitenkaan puhua "rakkaudellisesta" teosta kun se ei lähtökohtaisesti sitä ole. Jos joku terve ja toimeentuleva haluaa luopua lapsesta, niin hänen täytyy ennakoida ettei tunne kiintymystä syntyvään lapseen.