Prismassa ruokaostoksilla nähtyä: Äiti huusi ja raivosi todella vihaisena lapselleen,

vaikka en hyväksykään, enkä käyttäytyisi noin. Jos on todella väsynyt, ja sitten säikähtää pahan kerran, voisin kuvitella, että ylilyöntejä tapahtuu. Ihminen on erehtyväinen. Sinulle ei siis koskaan satu mitään väärää?

opettajasukulaiseni puhui 20 vuotta sitten teininsä kuullen kuinka nykyään ei osata kasvattaa lapsia (joku lapsi oli huutanut kaupassa) ja sanoi että teini sai lapsena selkään

ja äiti karjui kovaa ja korkealta, ihan raivoissaan! Ja teidän mielestä kasvattamista ja ihan ok ja ymmärrettävää.



Teen varmasti monta asiaa väärin ja olen tehnyt, mutta onko teidän mielestä oikeasti ymmärrettävää vastata vihalla lapsen pelkoon ja hätään?

emme ole täydellisiä.

hajamielisyyden takia niin ymmärtäisit sen äidin aseman. Seuraavaks sun pitäis hankkia älliä ja lukea tuo äskeinen (tais olla 3) kommentti uudestaan ja TAJUTA, että ymmärtää voi , vaikka ei hyväksyisikään. Kolmanneks pistä jäitä hattuun:)

Tuntuu, että Suomessa on perinteisesti kasvatettu lapsia nöyryytyksellä ja häpeällä, vihallakin.



Ehkä se juontaa jo jostain sota-ajoista, kansallinen tunnetrauma.

Inhimmillistä vaikka väärin.

Onneksi olen aikuinen ja minun suruuni ja huoleeni ei vastata raivolla. Koin asian varmaan liikaa itseni kautta.

ei kai siitä nyt ollut vain kyse. Lapsihan ei myöskään totellut äitiään?

sitä alkuun huutaa kuin hullu ja kun tajuaa että ei ole enää hätää niin vajoaa polvilleen ja itkee... Se on vaan jotain niin kamalaa että ei toivo kenellekään.

Siellä oli kamala ryysis. Ehkä hän ei ollut joutunut kovin kauas, pelästynyt vain kun ei heti nähnyt äitiä.



Minun lapseni ovat kyllä eksyneet joskus ihmismassoissa ja en usko, että ovat tehneet sitä kiusallaan tai tahallaan.

Ja on aika suuri ero jos sen huutamisen jälkeen vaikka halataan, että onneksi löydyit taas.

kyllä minä ainakin välillä ärähdän lapselleni pahasti jos olen säikähtänyt, että hän on hävinnyt tai satuttanut itsensä. Ei siinä ajattele, että lässytänpäs nyt lapselle nätisti, vaan on tosiaan niin huolissaan ollut hetken, että vaistomaisesti vähän ärähtää. Toisaalta se voi olla ihan hyväkin juttu, sillä jospa lapsi sitten edes sen äidin kiukustumisen pelossa on seuraavalla kerralla nätimmin. (tilanteessa kuin tilanteessa)



Ehkä lapsia on erilaisia, mutta minulla ainakin on lapsi joka koheltaa ja toheltaa 24/h, keskittyminen tilanteissa on aivan nolla. Hänen kanssaan ei sittne jaksa olla iloinen ja reipas itsekään kun saa jatkuvasti pettyä, torua, muistutta ja huomauttaa. Ehkä siis ei kannata tehdä johtopäätöksiä pienen hetken perusteella mitä on nähnyt.

jolle saa edelleen sanoa joka ikisellä kauppa/kirjasto/kävelyreissulla monta kertaa että pysyy lähellä. Monta kertaa, aina uudestaan. Saattaa hyvin luikahtaa ties minne, eikä hevillä pelästy. Ymmärrän karjuvaa äitiä paremmin kuin hyvin! En tiedä miten ap:n tapaus oli sattunut, mutta minulla lopulta palaa pinna, kun poika luikahtaa omille teilleen. Etenkin kun ihmisiä on paljon, ja itse pelästyy kovasti. Tai kun on kiire, eikä ostosreissusta tule mitään. Ei varmasti hyväksyttävää, mutta inhimillistä.

Minun lapseni ovat kyllä eksyneet joskus ihmismassoissa ja en usko, että ovat tehneet sitä kiusallaan tai tahallaan.

Siellä oli kamala ryysis. Ehkä hän ei ollut joutunut kovin kauas, pelästynyt vain kun ei heti nähnyt äitiä.

Minun lapseni ovat kyllä eksyneet joskus ihmismassoissa ja en usko, että ovat tehneet sitä kiusallaan tai tahallaan.

tai vastaava, vaan äidin hieman yliampuva tunteenpurkaus, kun oli säikähtänyt kauheasti, ehkä hyvin väsynyt jne. Silloin tulee joskus marmatettua liikaa tai jopa huudettua hetki.

äidin kahden lapsen kanssa, tyttö (3-4 v) oli rattaisssa ja veli (5-6v.) pyöri siinä ympärillä. Äiti tutki meikkejä ja tyttö kitisi vieressä. JOssain vaiheessa äiti sanoi tytölle edes tätä katsomassa että NYT TURPA KIINNI ja veli perässä että JUST niin XXXX haluutsä turpaan vai oletko hiljaa. Äiti ei tätä kommentoinu mitenkään. Silloin kyllä sydämessä pisti.



Itekin tulee pojalle ärähdettyä kaupassa jos ei tottele, mutta täydellinen välinpitämättömyys on musta kuvottavaa.

mutta löytykö palstalta ketään joka voisi ymmärtää lapsen kokemuksen tilanteessa. Vaikka sanoisi ymmärtävänsä lapsen hädän ja pienuuden todella raivokkaan äidin edessä, ei sen tarvitse tarkoittaa äidin tuomitsemista.

ei pikku huutamisesta tai ärähtämisestä.

Kun kaahasi pyörällä tiellepäin eikä pysähtynyt vaikka kuinka huusin. Kyllä sitä sitten huutaa lapselle kun säikähtää. Äiti varmaan pelästyi että joku pedofiili on napannut lapsen ja sitten karjui kun jalopeura kun lapsi löytyi. Itse pyysin jälkikäteen anteeksi, toivottavasti tämäkin äiti pyysi.

mutta löytykö palstalta ketään joka voisi ymmärtää lapsen kokemuksen tilanteessa. Vaikka sanoisi ymmärtävänsä lapsen hädän ja pienuuden todella raivokkaan äidin edessä, ei sen tarvitse tarkoittaa äidin tuomitsemista.

Varmaankin kyseinen äiti on myös katunut tilannetta myöhemmin rauhoituttuaan. Niin minäkin kadun, kun joskus rasittuneena toimin niin kuin tiedän, ettei saisi toimia. Ymmärrän varsin hyvin, että tilanne oli lapsellekin kauhea, mutta sellaisen ymmärtäminenkään ei tee meistä ihmisistä robotteja, jotka kykenemme aina toimimaan niinkuin tiedämme, että pitäisi. Eli aina välistä tulee toimittua väärin tilanteesta ja omista voimista ts. niiden puutteesta johtuen.