Prismassa ruokaostoksilla nähtyä: Äiti huusi ja raivosi todella vihaisena lapselleen,

Nyt voin hyvillä mielin lopettaa tämän meuhkaamisen, kun löytyi joku joka haluaa nähdä myös lapsen ko. tilanteessa. Ja tilanteen hänen kannaltaan. Prisman äiti oli kyllä muutenkin raivokkaan oloinen. Karjui, kun jonkun kärry oli hänen tiellään, että "KYLLÄ TÄSTÄ MAHTUU, PRKL!"



Kaikilla meillä on kamalat päivämme, i nou.

Jos lapsi oli vaikka eksynyt aidista ja loytynyt sitten taas. Aiti oli saattanut menna "paniikkiin'' ja se saattaa olla syy ylireagoimiselle.



Mulle kavi kerran vahan samalla tavalla. Lapsi joutui hetkeksi pois silmista ihmisvilinassa. Hataannyin kamalasti ja kun lapsi loyty olin ensin todella vihainen ja sitten aloin itkemaan. Vihainen olin ehka eniten itselleni, mutta valitettavasti se purkautuu jotenkin.



Lopuksi lapsen kanssa molemmat siina nyyhkittiin ja halailtiin.



Joo, olen varmaan huono aiti kun en onnistunut olemaan "cool".

olematta raivokas ja aggressiivinen.

ja osa jää asemalle

Mutta samaa mieltä siitä että huoli kadonneesta lapsesta on niin valtava, että siinä unohtuu kaikki kontrolli. Itse kerran kuvittelin että lapseni jaksaisi olla alle minuutin paikallaan ilman minua kun siirrän autoa muutaman metrin parkkiksella, ja kun se sitten ei pysynytkään paikallaan vaan lähti juoksemaan autojen tielle, huusin kuin multa olisi kaivettu sisuskaluja lusikalla irti. En silti pidä itseäni tästä syystä huonona äitinä.

3-v katosi kerran jumbossa ja voitte arvata mikä paniikki meillä vanhemmilla oli!

No, lapsi löytyi melko nopeaan ja läheltäkin, mutta ehkä siinä pääsi muutama ärräpää äidiltä...



Sikäli ymmärrän kyllä hyvin jos joku raivoaa eksyneelle lapselle. Oma paniikki on siinä tilanteessa niin suuri, että korrekti käytös saattaa unohtua.

Karjun ja ärjyn ja huudan kuin hinaaja kun siltä paikalta ottaa lasten kanssa, mutta ei ne siitä rikki mene. Tärkeintä on että jos tulee päästeltyä höyryjä, niin sen on syytä olla nopeasti ohikin ja että sitten selittää miksi meni hermot, ettei asia jää lapselle epäselväksi.



Nykyään hermareita tulee toooosi harvoin, nimittäin omasta kokemuksesta voin kertoa että kyllä ne hermot siitä kasvavat itsellä koko ajan ihan vain äitinä olemalla, mutta myös siksi että lapsethan ottavat meistä mallia, halusimmepa tai emme. Kun pari vuotta vääntää esim. 6-7v. ikäisen ikävän räiskähtelyn ja huutokohtausten kanssa ja huomaa että on kuin omaa mesoamista katsoisi aina kirosanoja myöten, niin kyllä tekee mieli muuttaa omaa käytöstä. Kaikille helpointa ja mukavinta siten. Onneksi lapset ottavat mallia myös hyvistä toimintatavoista, mutta valitettavasti se ei tapahdukaan ihan hetkessä.



Onneksi me äiditkin saamme kasvaa ihmisinä, eikä meidän tarvitse olla "valmiita ja täydellisiä".