Onko lapsen saanti ollut parasta, mitä sinulla on tapahtunut?

Mukavalta ja iloiselta tapahtumalta ja rakkaudentäyteiseltä.

Uskoontulo oli parasta. Lapsen saaminen oli seuraavaksi parasta. Lapsi on lahja ja olin ja olen kiitollinen kun sain lapsen.

Uskoontulo oli parasta. Lapsen saaminen oli seuraavaksi parasta. Lapsi on lahja ja olin ja olen kiitollinen kun sain lapsen.

Parasta on ollu että oon löytäny pirun hyvän miehen ja saanu unelmieni työpaikan, jota hain lähes 10 vuotta. Lapsikin on aivan ihana, mutta en tiedä osaanko arvostaa lastani niin paljon koska se tuli tavallaan liian helpolla - kuin taivaan lahjana. Miehen ja työpaikan eteen on sitä vastoin tehty ihan hirveesti töitä.



Olen kyllä äärimmäisen kiitollinen ja onnellinen että minulla on ihana suloinen lapsi.

Elämäni muuttui täysin. Ja elämän merkitys sai uuden käsitteen. Ja elämän lyhyys on tullut tajuttua myös..

Elämäni meni pilalle, en voinut kuvitella että äitiys on tällaista: ei saa hetkeäkään olla rauhassa kun lapsi vaatii koko ajan aikaa ja huomiota :(

Ei ehkä tuntunut heti laitoksella siltä ...eikä tietenkään joka päivä (ne riiviöt...)



Mutta 'isossa kuvassa' - joo. En tajua mitä tekisin elämälläni ilman lapsia. Tai siis kai sitä jotain tekis, eikä tietäisi muusta. Mutta nyt kun lapsia on niin kyllä ne on ihan oikeasti iso osa mun elämäni tarkoitusta.

Lapsen saanti on parasta mitä minulle on tapahtunut, mutta ihana mieheni on myös parasta.



Lapsen saanti pelotti alkuun, sai miettimään omaa lapsuuttani ja kykyäni äitinä. Vauvaa rakasti ja opetteli yhteistä kieltä. Oppi että on joku jonka tarpeet ovat tärkeämmät ja joka tuntui jopa tärkeämmältä kuin oma itsensä.



Lapsen kasvaessa oppi että äitiys muuttuu lapsen iän myötä. Aina kun luuli oppineensa lapsesta jotain lapsi kasvoikin taas seuraavaan vaiheeseen. Se oli jännittävää ja aina laittoi oppimaan itsestäänkin uusia asioita.



Samalla äitiys on joskus tuntunut rankalta ja sitovalta. Mutta siitä myös saa paljon. Saa huolta ja murhetta, mutta iloa ja ylpeyttä.

Parasta on ollut mieheni tapaaminen, hänet kun tapasin niin tuntui että ei oo tosi, miten voi ekan tapaamisen jälkeen tuntua siltä kuin olisi tuntenut toisen syntymästä asti. Ja ilman miestä ei olisi lastakaan :)

En vaihtaisi mihinkään ukkoon tai työpaikkaan.

Nyt tiedän miltä oikea RAKKAUS tuntuu.

Se on sellaista mitä omaa lastaan kohtaan tuntee.

vaikea verrata lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin, kun on niin erilaista.

tosin mä menetin ihan huipun työn raskauden vuoksi. Nyt kun katson mitä lama on tehnyt entiselle työpaikalleni, sekään ei enää sureta vaikka silloin surettikin.

Kyllä sen eteen tehtiinkin töitä, joten se on tuntunut välillä ihan uskomattomalta. Lapsi on reilut 2 kk, ja edelleenkin välillä vain tuijotan häntä ja ihmettelen että ihanko oikeasti olen äiti, että tuo on minun lapseni tai että siis minulla on lapsi.



Ja kuten joku sanoi, nyt vasta tietää mitä rakkaus on. Rakkaus omaan lapseen on niin erilaista ja kokonaisvaltaista kuin rakkaus mieheen tai omiin sisaruksiin.

Onhan sitä elämään mahtunut moniakin huippuhetkiä, mutta ne ovat loppujen lopuksi olleet vain hetkiä. Lapsista saan toivon mukaan nauttia koko loppuelämäni. Työt tulevat ja menevät, väitöskirjoja voi väsäillä milloin vaan, mutta mitä ne loppujen lopuki merkitsevät?



Se rakkaus omaan lapseen on jotain aivan käsittämätöntä. Joka päivä saa rakastaa ja saada vastarakkautta. Upeaa. Raskasta. Kamalaa. raivostuttavaa. IHANAA. : )

ollut parasta. Ja siksi toivoisinki lapsia lisää.

Mun esikoiseni oli tavallaan "vahinko", en todellakaan suunnitellut tulevani äidiksi 20-vuotiaana vasta opiskelunsa aloittaneena nuorena naisena. No, en ollut kyllä suunnitellut yhtään mitään silloin - olin tavannut vasta ihan vähän aikaa sitten nykyisen mieheni, lasteni isän, jota pidin oikeasti totaalisena alkoholisti-juntti-wannaberockstar-pellenä, jonka kanssa nyt vaan jostain syystä oli hauskaa viettää aikaansa. En suunnitellut mitään pidempää parisuhdetta hänen kanssaan rakentavani, en suunnitellut meneväni naimisiin ja perustavani perheen. Suunnitelmani olivat tuolloin tasoa "hyvä, jos huomennakin on varaa syödä jotain ja hengissä selvitään". Luulin olevani kovinkin aikuinen, kypsä ja vastuullinen, kun onnistuin jotenkin selviämään päivästä toiseen ja minulla oli jopa oikeasti hauskaakin. Yhtäkkiä olinkin raskaana, ja oli pakko ruveta tekemään isoja päätöksiä ja suunnitelmia, miettiä, pidänkö lapsen vai en, onko minusta elämään ja kasvattamaan lasta tämän miehen kanssa, mistä löytyy lapsiperhekelpoinen asunto, millä lapsi elätetään jne. Esikoiseni kasvatti minut oikeasti vastuulliseksi ja kypsäksi aikuiseksi, ja opetti sitten taas leikkimään ja nauttimaan elämän pienistä iloista. Kuopukseni, joka oli sitten ihan suunniteltu lapsi, taas antoi kokemuksen siitä, kun päätetään, että lapsi saa tulla kun on tullakseen, kun kaikki on "valmiina" eikä tarvinnut pohtia tuollaisia suuria asioita, vaan sai rauhassa tehdä maailmanlopun tasoisen ongelman siitä, että mitä jos meillä on vääränvärinen kantoliina suhteessa vauvan sukupuoleen.



Lasteni myötä mä olen myös toistuvasti yllättänyt itsestäni melkoisia tunnemyrskyjä. En olisi ikinä uskonut, että joku ihminen voi herättää minussa sellaisia tunteita kuin nämä lapset, että voin ensin olla todella kiukkuinen ja ärsyyntynyt kun vauva haluaa TAAS tissille, ja 10 sekunnin päästä puhkean itkemään, kun se pieni on siinä niin ihana ja suloinen ja viaton eikä mitään parempaa maailmasta tiedä. Tai se raivo, mitä tunnen, kun uhmaikäinen heittäytyy selälleen karjumaan kesken kauppareissun, ja sen vastapainona ne valtavat onnen tunteet, kun se sama uhmaikäinen kiipeää syliin ja kertoo, että "äiti, mä rrrrrrrrrrrrakastan sua ihan kauheesti, ainakin kaikista eniten maailmassa!"



Lapset on parasta, mitä olen elämässäni saanut aikaan, mutta on ne myös pahinta. Valitettava totuus on, että taidan olla loppuelämäni tuomittu pätkätöihin huolimatta amk-tutkinnostani, vain koska mulla on lapsia, ja olen vielä suurin piirtein 10 vuotta potentiaalinen raskaaksi tuleva nainen. Lisäksi mun eläkekertymäni tulevat mitä ilmeisemmin kärsimään, kroppani on yltympäriinsä koristeltu valtavilla raskausarvilla, mulla on ryppyjä, joita ei lapsettomilla ikätovereillani ole, enkä todellakaan taida enää koskaan kerätä miesten katseita tai ihailua siinä määrin kuin lapsettomat ikätoverini. Jos jäisin sinkuksi, en todellakaan olisi niin potentiaalinen naisystävä kellekään miehelle, kuin ne lapsettomat ikätoverini, joten uuden parisuhteen muodostaminen olisi haastavaa. Ystävä- ja kaverisuhteeni ovat kärsineet lasten saamisesta, koska olen toistaiseksi ainoita lapsellisia. Parisuhteessanikaan ei ole aina kaikki oikein reilassa, koska lasten myötä yhteistä aikaa ei juuri ole, seksielämä kärsii milloin yövalvomisista ja milloin mun itsetunto-ongelmistani (jotka johtuvat niistä raskausarvista). Hyvin harva ystävistäni ymmärtää, miksi koen suurta ylpeyttä siitä, että olen synnyttänyt kaksi yli 4-kiloista lasta alateitse, puhumattakaan siitä, että he iloitsisivat kanssani sellaisista pienistä asioista kuin se, että pieni poikani sanoi ensimmäistä kertaa "äiti". Koen usein itseni yksinäiseksi, sidotuksi, orjuutetuksi ja hyväksikäytetyksi. Minun ei ole yhtään vaikea kuvitella, että joku muu voisi minun tilanteessani vajota todelliseen itsesääliin ja sanoa, että lapset pilasivat elämäni.



Mutta mitä sitten? Kuten moni on jo sanonut, työt, rahat ja miehet tulevat ja menevät, opiskelut ja väitöskirjat tehdään ja niitä voi tehdä uusia, mutta loppujen lopuksi mikään niistä ei jää pysyväksi, ne unohtuvat ja menettävät merkityksensä ajan myötä. Mun lapsiani ei olisi kuitenkaan kukaan muu voinut tähän maailmaan pykätä kuin minä, ja he ja heidän lapsensa jäävät tänne minunkin jälkeeni.

Yhdyn siihen pääpiirteittäin täysin enkä koe mitään lisättäväksi.

Minulla on monta lasta ja tuntuu että mitä useampi niitä on, sitä ihmeellisemmältä tuntuu se lapsen saaminen, ja aina vaan on hienompaa tämä lasten kanssa eläminen.