Tunnen kamalaa syyllisyyttä ja ihan syystäkin?

Kannattaa miettiä, että mitä asioita arvostaa. Koulumenestys on vain yksi asia ihmisen elämässä. Lapsesi ovat varmasti monella muulla tavoin lahjakkaita ja erityisiä. Yritä arvostaa heidän muita ominaisuuksiaan. Olkoon se sitten vaikka hyvä huumorintaju, liikunnan ilo, tekemisen ilo, hyvä terveys tai mikä nyt vaan.

Varmasti kuitenkin rakastat lapsiasi. Jokaisella on jotain odotuksia jotka eivät toteudu.



Haitallista pettymys on vain silloin jos sen osoittaa lapsilleen ettei ole heihin tyytyväinen. tai yrittää väkisin muovata lapsista jotain muuta kuin heidän taipumuksensa antavat myöten.

korreloi tosi heikosti mielestäni ja ennen kaikkea tosi usein negatiivisesti. Oikeasti ei kannata stressata jos lapsi vaan pysyy sellaisissa rajoissa, että voi sitten vapaasti kumminkin valita jatkosuunnitelmansa. Eli on mahdollista päästä vaikka yliopistoon, jos haluaa, vaikkei oliskaan parhailla pisteillä valittu.

Niinhän se on. Kunhan lapsi itse olisi onnellinen ja terve. Mutta kun etenkin toinen lapsistani on aina se viimeinen joka asiassa. Ehkei vain ole löytänyt sitä omaa juttua, mutta se on vain niin harmillista monessa suhteessa lohduttaa lasta joka ainoassa asiassa (oli se sitten uimakoulu, leipominen, koulu tms.), kun ei tunnu onnistuvan. Kun joskus haluaisi sille lapselle, sekä itselleni sen onnistumisen tunteen. Että jippii, tämä oli helppoa, mukavaa ja lapsi osaa tämän!



Toivottavasti löydetään vielä joskus joku sellainen, missä voi kokea onnistumista.



ap

löytää sitä aluetta, missä hän voisi olla/kehittyä hyväksi?

Ehkä se on jokin sellainen ominaisuus, joka on ikäänkuin piilevä vielä...?

Mietin vaan, kun luen noita juttuja eläkeläisistä jotka saaneet palkintoja ja ansiomerkkejä järjestötyöstä ja hyväntekeväisyydestä - tärkeitä asioita, mutta opetetaanko niitä koulussa? Ei, vaan kipinä ja halu sellaiseen on tullut arvoista ja kasvatuksesta, ihmisen sisältä, eikö?

Vierailija:

Niinhän se on. Kunhan lapsi itse olisi onnellinen ja terve. Mutta kun etenkin toinen lapsistani on aina se viimeinen joka asiassa. Ehkei vain ole löytänyt sitä omaa juttua, mutta se on vain niin harmillista monessa suhteessa lohduttaa lasta joka ainoassa asiassa (oli se sitten uimakoulu, leipominen, koulu tms.), kun ei tunnu onnistuvan. Kun joskus haluaisi sille lapselle, sekä itselleni sen onnistumisen tunteen. Että jippii, tämä oli helppoa, mukavaa ja lapsi osaa tämän!

Toivottavasti löydetään vielä joskus joku sellainen, missä voi kokea onnistumista.

ap

Jokainen hyvä äitihän toivoo juuri sitä.

Itselläni on kaksi lasta, joista toinen on täydellinen kaikessa: lahjakas monilla aloilla, seurallinen ja suosittu ja lisäksi jopa kaunis. Toinen taas on hiljainen nörtti, jolla on vain muutama ystävä, joita ei kuitenkaan kovin usein tapaa. Onneksi nyt isompana on löytänyt harrastuksia, joissa viihtyy ja joista saa onnistumisen kokemuksia. Koulussa on keskitason oppilas, lievä lukihäiriökin on. Silmälasit sai jo päiväkodissa, mikä lisää hänen " nörttiyttään" . Oli jossain vaiheessa yläasteella yläpainoinekin, mutta onneksi paino tasaantui pituuden myötä.



Välillä olen ollut hänen puolestaan surullinen, kun hänellä ei ole sillä tavalla ystäviä ja seuraelämää kuin toisella lapsellani. Ja olen huolissani, kun kielten opiskelu ei suju. Mutta vuosien myötä olen oppinut hyväksymään häntä yhä enemmän sellaisena kuin hän on ja ruvennut ajattelemaan, että kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan. Omat lapset, ja etenkin heidän erilaisuutensa, on kasvattanut minua paljon ihmisenä ja pystyn hyväksymään aiempaa paremmin myös erilaisuutta työelämässä (esim. nopeana ihmisenä olen oppinut hyväksymään hitaat jne.)