mistä tietää olevansa vielä kiinni lapsuudenperheessään?

On hyvä, jos lapsuudenkodista saa tukea ja lämpöä, koska läheisiä ihmisiä tarvitaan aina. Huomaan sen nyt, kun oma avioliittoni on epäonnistunut ja miehestä ei ole seuraksi, eikä tueksi. On ihanaa, kun voi mennä sitten käymään lapsuudenkotonaan ja olla siellä ihan oma itsensä, vaikka olisikin heikko ja kärttyinen. Vanhemmista ja sisaruksista on usein seuraa, kun kaipaa ihmisiä ympärilleen.



Lapsuudenperhe ei saa kuitenkaan olla niin tärkeä, ettei sitä ilman voisi elää. On pystyttävä elämään päiväkausia, viikkoja tai kuukausia ilman vanhempien tai sisarusten seuraa. Ei ole tarpeen soittaa heille joka päivä, ei edes joka viikko, vaikka minusta jokaviikkoinen soittaminen ei menekään liiallisuuksiin. On pystyttävä selvittämään itse omat ongelmansa ja tekemään omat ratkaisunsa ja ne voivat olla vanhempien mielipiteistä poikkeavia ratkaisuja. Minusta on liiallista jo se, että joka asiaan kysytään neuvoa tai mielipidettä. Myös taloudellinen riippumattomuus on mielestäni itsestään selvää. Aikuinen itsenäinen ihminen ei tarvitse eikä halua vanhemmiltaana rahaa.

siitä että on pakkomielle viettää joulu lapsuudenperheessään.

En oikeasti ole ikinä tajunnut ihmisiä, jotka matkaavat jouluksi vanhempiensa/appivanhempiensa luo kärsimään!

ja olettaa, että vanhemmat ja sisarukset eivät myöskään pysty elämään ilman häntä....

Minulla sisko, joka ei ole oikeasti lentänyt pesästä, vaikka on naimisissa ja lapsikin. Asia ei muuten minua häiritsisi, mutta kun hän olettaa, että minäkään en ole, eikä voi käsittää, että en halua kaikkia vapaapäiviäni ja lomiani viettää lapsuudenkodissani seurustellen vanhempieni ja siskoni kanssa....

Hän on todella loukkaantunut asiasta ja itkee äidilleni, miksi minä olen niin ilkeä häntä kohtaan....vaikka en todellakaan tarkoita olla ilkeä, mutta kun minulla on tämä omakin perheeni ja omat puuhani, mukavaa on nähdä aina toisinaan ja tehdä yhdessä kaikenlaista, mutta en voi aina laittaa omaa perhettäni toissijalle tai pakottaa sitä jatkuvasti olemaan vain oman sukuni kanssa tekemisissä.

Myös yhteisiä lomamatkoja suunnitellaan tämän tästä ja kun en ole halukas lähtemään, olen taas ilkeä...

HUOKAUS!

Höh. En minä ainakaan halua elää ilman lapsuuteni perhettä. En missään tapauksessa halua menettää sisaruksiani tai vanhempiani tai muutakaan sukua. Mitä ihmettä todistelisin sillä, etten pidä rakkaimpiini yhteyttä? Ja kun suku on tiivis, apuakin tulee. Kyllä meillä on tapana auttaa toisiamme, rahallisesti tai muuten. Minusta osoittaa aikuisuutta, että voi nöyrtyä pyytämään apua toisilta. Tosin mitään nöyristelyjä ei meillä vaadita avun saamiseen.



Perhe ja suku on mulle todella tärkeät. Äidin kanssa soitellaan normaalisti pari kertaa päivässä ja nähdään ainakin kerran viikossa. Isäänkin olen yhteydessä viikoittain. Veljieni kanssa vaihtelee... Tänäkin iltana tämä " 1/4 veljeni" menee esittelemään äidilleni (joka ei ole siis hänen äitinsä) uuden naisystävänsä. Näin meillä. Siteet ovat lujat! Perhe pitää yhtä! Kenenkään muun apuun en voi luottaa, mutta suku avittaa!



Tai kenties sitten olen liikaa jumissa, mutta mulle tämä sopii näin. Lapsillenikin tervettä nähdä sukua, joka pitää tiiviisti yhteyttä. Jos minulle kävisi jotain, ei minun tarvitse hermoilla, lapsilleni on monta hyvää kotia tarjolla ihan suvun piirissä.



<3 <3 <3 suku

Eihän siinä mitään pahaa olekaan, jos asia on ok myös miehellesi, eikä hän koe niin, että sukusi on hänen edellään. Toki läheisyys on hyvä asia suhteessa sukuunsa, ja sukulaisten on hyvä pitää toistensa puolta, mutta jos pitää äidin kanssa useamman kerran päivässä soitella, kertoo se jonkunmoisesta lapsellisuudesta ja irti pääsemättömyydestä.

kans ainakin kerran päivässä. Hän on kiva! En ymmärrä miksi en saisi jutella hänen kanssaan, on ihan mielettömän mukava ihminen.

Kyllä minunkin äitini soitteli äidilleen päivittäin. Me kävimmekin mummilassa vähintään kerran viikossa, hitto, minä ASUIN mummin luona vuoden ala-asteiässä. Mummini ei ehtinyt edes eläkkeelle koskaan, kun jo kuoli. Kun näki sen menetyksen niin läheltä, äitini otti ihan sapattivapaata töistä, että saattoi äitinsä hoitaa kotona loppuun asti. Niin tartun joka hetkeen ja pidän yhteyttä paljon.



Ei minulla ole miestä, siis aviomiestä tai avomiestä. Miesystävä vain. Ja hän on samanlainen kuin minä! <3 Usein menee vanhemmilleen yökylään keskellä viikkoakin ja reissaa heidän kanssa näin kesäisin taidekeskuksia läpi jne.



Tämä kulkee meillä suvussa. Isoveljeni on ottanut ukkimme luokseen asumaan, ukki on 77v ja isoveli 32v. Olemme sukurakkaita. Äitin serkut asuvat maalla kolmen-neljän sukupolven suurissa taloissa vielä. Mutta jos nyt sitten saan enemmän ymmärtämystä, kun sanon, ettemme ole täysin suomalaisia perimältämme. Suomessa sukurakkaus usein katsotaan perverssiksi tai jonkinlaisena huonona asiana, josta pitää päästä eroon.