Suretteko aina kaikkia kuolleita vieraita lapsia? Miten suru näkyy elämässänne?

...sitä kutsutaan empatiakyvyksi.

Minä olen menettänyt niin monta läheistäni että pystyn tuntemaan sen tuskan, josta kuolleen lapsen omaiset kärsivät. Se tuska ei koskaan häivy, muuttaa vain muotoaan.

Sen tunnistavat ehkä vain ne, jotka ovat kokeneet jotain samankaltaista. Toki muutkin voivat surra mutta eivät tunne sen koko syvyyttä!

Nyt kun on omia lapsia, miettii, miten sitä itse selviäisi, jos lapselle kävisi jotain jne.



Eli mielestäni ihan luonnollisella tavalla, toisin kuin täällä joku hullu, joka alkaa jotain sairasta vitsiä heittää asiasta (ei pysty jotenkin käsittelemään surullisia asioita?)

En ymmärrä, miten kukaan äiti tai isä voi olla tuntematta edes vähän empatiaa, kuullessaan jonkun, vieraankin, lapsen menehtymisestä.

... ja valitettavasti tällaisten ikävien tapausten jälkeen sitä " muistaa" arvostaa omaa elämää ja nauttia tavallisesta arkipäivästäkin eri tavalla.

" yliempaattinen" ja menetän joskus jopa yöuneni. Tällöin yleensä mietin omia lapsiani ja mietin minkälaista tuskaa lapsensa menettäneet vanhemmat mahtavat tuntea. Kurkkuani kuristaa ja itkettää. Joskus on pakko jättä surulliset uutiset lukematta, ihan oman mielenrauhan takia.

lapsen kuolinilmoitus aina " riipaisee" , kouraisee jotenkin syvältä. Ja vaikuttaa sen hetken, mutta ei se sen enempää minuun vaikuta. Lapset ovat niin viattomia, pyytteettömiä ja jaloja; tavallaan sen hyvyyden kuolema minua koskettaa.

Suren myös tapaturmassa kuolleita jne

Toki voi näiden kohtalosta olla suruissaan ja pahoillaan, mutta jos alkaa murehtia ja surra vieraiden asioita niin ei se enää ole normaalia.