Oletko ylpeä vai tunnetko häpeää temperamenttisesta lapsesta?

Kaksi aiempaa lasta ovat olleet rauhallisempia. Tästä ei ainakaan tarvitse kantaa huolta etteikö pärjää elämässä, osaa niin hyvin pitää puolensa.

Silloin kun saa raivarit yleisellä paikalla niin välillä en kerkeä edes hävetä kun niin ottaa pattiin..

hävettää kun tiedän että osa ihmisistä pitää kasvattomattomana kakarana vaikka kaikkea on yritetty. Olen ylpeä kun tiedän, mistä on lähdetty ja mihin silloin tällöin päästy. Ja kaikesta siitä hyvästä tietysti koko ajan.



Muiden temperamentikkaita tapauksia minä en juuri ajattele. Onhan se taivaan onni, että näitä on muillakin...

Poika 3 v on sellainen pakkaus, että joka päivä olen kahden vaiheilla (ihmisten ilmoilla hävettää, itse kun mietin sitten, niin ajattelen, että tulee varmaan pärjäämään elämässä).

ihanaa lukea kommenttejanne!



Juu, tuo häpeä tulee juuri siitä tunteesta, että muut ajattelevat, ettei poikaa ole yritetty kasvattaa... Vaikka minä olen oikein ilonen siitä, minkälaista edistystä on tapahtunut viimeisen vuoden aikana.



Tuo tunne voimistuu täällä av:lla. Ennen tänne tuloa mieleeni ei edes juolahtanut, että joku epäilisi kasvatustaitojani. Tällä palstalla olen oppinut, että niitä varmaan epäillään koko ajan ja kaikkialla.

Hänellä on tarkka oikeudentaju ja loukkaantuu herkästi jos hänen oikeuksiaan loukataan (mutta on myös vastaavasti tarkka muidenkin oikeuksista eli on myös todella kiltti lapsi.) Varsinkin pienempänä oli todella omapäinen tapaus kotioloissa - vieraiden läsnäollessa ja päiväkodissa on tosin ollut aina lähes kuin enkeli.



Kun lapsi on samaanaikaan herkkä ja vahvaluonteinen, oli meillä ensimmäiset 2,5 vuotta todella tekemistä ja kasvattamista lapsessamme. Yöt olivat heräilyä, päivät raivareita ja itkua. Olen kokenut että monet pitävät tällaista käytöstä jotenkin vanhempien syynä, mutta en ole missään vaiheessa itse kokenut että vika olisi meissä vanhemmissa sillä olemme jopa tavallistakin johdonmukaisemmat kasvattajat. Meillä on rakkautta ja rajoja ja ilmeisesti kova työ alkoi sitten jossain vaiheessa vihdoin kantaa hedelmää, koska nykyään tyttö on kuin eri ihminen kun vertaa ensimmäisiin vuosiin. Sosiaalinen, kiltti ja ajattelevainen. Vaikka kyllä se temperamentti näkyy edelleen siellä taustalla ja niin kuuluu ollakin. Ei ihmistä voi kokonaan toiseksi muuttaa.



Ensimmäiset vuodet koin siis todella raskaina mutta nykyään on helppoa. Taakkaa lisäsi ensimmäisinä vuosina osaltaan ympäristön suhtautuminen ja koin työn lapsen kanssa plus ympäristön suhtautumisen eräiden ihmisten osalta niin raskaana että emme ole lisää lapsia halunneet. En ole todellakaan missään vaiheessa hävennyt lastani, päinvastoin olen hänestä ylpeä että omaa tahtoa on (ja nykyään vielä aika sopivassa määrin kun on ymmärtäyt senkin ettei kaikki mene aina oman mielen mukaan). Olen myös ylpeä itsestäni että jaksoin ne ensimmäiset vuodet. En ole koskaan ihaillut lapsia joilla ei omaa tahtoa ole ollenkaan. Olen toki ollut huonoina aikoina kateellinen sellaisten vanhemmille kun pääsevät niin helpolla. Mutta ei se LIIKA kiltteys tosiaan ole minusta mikään tavoiteltava ominaisuus.



Etenkin tytöt ja naiset on kasvatettu ja edelleen kasvatetaan ' kiltin tytön rooliin' mikä näkyy osaltaan mm. naisvaltaisten alojen alipalkkauksessa ja monet kärsivät ns. kiltin tytön syndroomasta myös henkilökohtaisesti. Tuntuu myös että monien asenne on seuraavanlainen: jos mies pitää päänsä se on hienoa, mutta jos nainen ajaa omaa asiaansa, se on prinsessan käytöstä tai jotain muuta negatiivista. Mutta nyt menee jo ohi aiheen. Loppukaneettina: Olkaamme ylpeitä temperamenttisista lapsistamme. Kaikki ihmiset ovat erilaisia eivätkä kaikki voi olla samanlaisia! Ihmisen pitää osata pitää puolensa, toisia sortamatta.

Lapseni on sellainen kuin on, miksi minun pitäisi erityisesti tuntea jotain hänen luonteensa suhteen? Joskus minua tosin ärsyttää ihmisten taivastelu, mutta annan sen mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.