Morrelle (tai muille satanisteille) kysymys

Lähdetään siitä, että ylipäätään harvoin jään ajattelemaan näitä maailman traagisia uutisia. Tsunamit, lapsikaappaukset, murhat, tapot, ryöstöt, hukkumisonnettomuudet... En paljoa ajatuksiani uhraa näille. Jostakin syystä jotkut jää mieleen enemmän, toiset vähemmän. Joidenkin juttujen jatkuva lehdissä " retostelu" suorastaan kyllästyttää (esim. tsunami, Madeleine), niin tylyltä kuin se kuulostaakin. Ymmärrän silti niiden tietynlaisen uutisarvon (rahaa virtasi Thaimaahan, Madeleinea etsitään kiivaasti).

uppo-nalle2:

Muistelen, että sinä olit myöskin horoskoopiltasi kalat (en nyt enää muista nousevaa tai Kuu merkkiäsi), mutta tästä osaan päätellä, että olet kuitenkin pohjimmiltasi herkkä - vaistoat muiden tunnetiloja.

Olen tosiaan kalat. En taida itsekään muistaa nousevaa enkä Kuu merkkiäni :D Jompikumpi saattoi olla kauris...

En sinällään koe itseäni herkäksi, herkkävaistoiseksi kylläkin.

Miten ajattelet nyt näistä lapsikaappauksista?

Otetaan esimerkiksi pieni lapsi, joka kaapataan vanhemmiltaan - sinä luet uutisen, oletko surullinen lapsen puolesta? Mietitkö mitä kaikkea se pieni viaton lapsi joutuu kokemaan? Millaisia asioita / tunnetiloja käymään läpi?

Miten pystyt säilyttämään tälläisten kamalien asioiden edessä / sattuessa, uskon siihen, että ns. hyvä voittaa? Uskotko ylipäätään siihen, että hyvä voittaa tai sen tulisi voittaa? Entä silloin, kun maailmassa tapahtuu tälläistä perinpohjaista vääryyttä?

Tietty, nopeasti vilahtava suru vanhempien ja lapsen puolesta, käy lävitseni. En jää syyttelemään vanhempia tai muuten vain jossittelemaan mitä heidän olisi/ei olisi pitänyt tehdä. Kaikki me teemme virheitä, ja jotkut teot eivät edes ole virheitä, ennen kuin jotakin sattuu.

En näe tässä maailmassa mitään hyvä vs. paha -taistelua. Ei ole mitään varsinaista hyvää tai varsinaista pahaa. Se mikä minulle on hyvää, on joillekin pahaa. Yhteiskunta sitten vetää jonkinlaista rajaa mikä on sallittua ja mikä ei.

Kevyt esimerkki:

Naapurin kukkaset saavat minut aivastelemaan. Niinpä ne ovat " pahoja" minulle.

Naapurille ne tuottavat kuitenkin iloa. Niinpä ne ovat " hyviä" hänelle.

Raskaampi esimerkki:

Joku kaappaa pienen lapsen hotellihuoneesta seksiorjaksi itselleen. Vanhempien (ja yhteiskunnan) kannalta " paha" . Sen, joka saa lapsesta sen tyydytyksen, kannalta " hyvä" .

Sitä, että joku haluaa hyvää (tuntee rakkautta ja rakkaudellista suojelusta) toista kohtaan, saamatta siitä itse mitään - ja jos tunnetaan, niin miten se ko. uskomuksen / elämän filosofian " oppien" mukaan selitetään?

Mä käsittäisin tuon niin, että se hyvän haluaminen toiselle, tuottaa myös itse hyvää mieltä - ja näin ollen teko on pohjimmiltaan itsekäs (mitä taas ei nähdä pahana asiana).

Esim. hyväntekeväisyys. Annat rahaa jollekin saamatta itsellesi mitään konkreettista vastineeksi, mutta saat kuitenkin hyvän mielen -> itsekästä.

Mihin sinä lohduttaudut, silloin kun lohtua ei ole?

Omaan itseeni. Minä olen oman elämäni mahtavin voima. Jos minuuteni ja sieluni murtuu, niin kaikki on yhdentekevää.

Toivottavasti sain jotenkuten selvästi vastattua kysymyksiisi :)

Määrittelemättömästä hyvästä ja pahasta annoit hyvät esimerkit, juuri noin ajattelinkin sen asian ja uskomuksen olevan. Siitä poiki mieleeni sellainen lisäkysymys, että millaisena näkisit yhteiskunnan, jossa olisi ns. valtion " uskontona" / filosofiana satanismi?



Saisiko Pera antaa Pentille turpaan, koska se tuntuisi Perasta hyvälle (ts. hänelle tulisi siitä hyvä mieli)? Minä pelkään, että siitä poikisi eräänlainen kaaoksen tila, kun suurin osa ihmisistä alkaisi toteuttaa itseänsä vailla estoja ;o). Voisiko olla niin, että kristilliseen etiikkaan tukeutuva yhteiskunta (ja lainsäädäntö) siis mahdollistaa tietyssä mielessä myöskin marginaalisen ihmisryhmän harjoittaman satanismin? Tämä siis yhteiskunnallisena pohdiskeluna - ilmaan heitettynä ajatuksena, ei tarkoitettu kritiikiksi ;o).



Esitin myös ajatuksen pyyteettömän hyvän tekemisestä, ja siitä miten sellainen selitettäisiin satanismin oppien mukaisesti. Arvelit niiden ns. hyvien tekojen tekemisen olevan myöskin pohjimmiltaan itsekästä, koska se tuottaa tekijälleen mielihyvää. Mutta miksi se tuottaa ihmiselle mielihyvää? Voiko vastauksena todellakin olla " vain" se, että ihminen kokee toimivansa (mm. kristillisen etiikan mukaan ajateltuna) moraalisesti oikein? Minä uskon, että juuri sellaisissa pyyteettömissä rakkaudellisissa teoissa toimii se Jumalan rakkaus (Jumalana siis tässä yhteydessä tarkoitan universaalin rakkauden eräänlaista " lähdettä" , en minkään tietyn uskonnon määrittelemää kuvaa Jumalasta). Ihmisestä tuntuu hyvältä, koska hän sydämessään tietää tekevänsä hyvää ja oikein - ja tämä " tieto" / tietoisuus on lähtöisin Jumalasta / Jumaluudesta. Onko ihminen todellakin niin " lainkuuliainen" olento pohjimmiltaan, että hän pohjaisi sisäisen tunnemaailmansa siihen, minkä on yhteiskunnallisesti sovittu olevan hyvää? Minä en usko niin ;o).



Vieläkin jään pohtimaan tuota viimeistä kirjoittamaasi ajatusta siitä, mihin sinä lohduttaudut - vastauksesi ollen, että itseesi. Ja erityisesti tuota kohtaa, että " jos sieluni ja minuuteni murtuu - kaikki on yhdentekevää" ; uskotko elämän pituiseen henkiseen matkaan ja kasvamiseen ihmisenä? Luuletko, että tulet joskus (jossakin vaiheessa elämääsi) kyseenalaistamaan itseäsi tai aiemmin ajattelemiasi asioita? Jos pystyisitkin (vaikka sillä kauriilta saamaltasi sitkeydellä, rajojen asettamisella - ja niiden sisällä pysymisellä, uskomattomalla pitkäjänteisyydellä) elämään 95 vuotiaaksi, ja yhä ajattelemaan itsestäsi samalla tavalla, olisitko silloin ja sen ikäisenä siihen asiaan tyytyväinen? Aika näyttää, eikös vaan =o). Näitä on mukava pohdiskella.

uppo-nalle2:

Siitä poiki mieleeni sellainen lisäkysymys, että millaisena näkisit yhteiskunnan, jossa olisi ns. valtion " uskontona" / filosofiana satanismi?

En ole asiaa juuri ajatellut lähinnä sen absurdiuden takia. En ikinä näe realistisena vaihtoehtoista tuollaista valtiota, koska pääsääntöisesti ihmiset eivät ole siihen tarpeeksi vahvoja. Valtaosa kaipaa ulkopuolista " jumaluutta" ; Allah, Jumala, Jahve, Thor, Jumalatar... Nimet vaihtelevat, mutta tarkoitus on sama.

Mutta lähden ajatusleikkiin nyt kuitenkin (olen yllytyshullu :D ). Satanistinenkin valtio tarvitsee lait. Nykyinen suomalainen lainsäädäntö on minusta varsin hyvä pääpiirteittään.

En ole oikein koskaan käsittänyt tätä " meillä on kristilliseen etikkaan pohjautuva yhteiskunta" -juttua. Ikään kuin kaikki hyvä olisi vain kristillistä perää?

Yhteiskunnassa täytyy olla tietty järjestys. Ei ihmiset voi toimia vain omien mielihalujensa pohjalta. Siitä poikisi juuri se kaaoksen tila.

Esitin myös ajatuksen pyyteettömän hyvän tekemisestä, ja siitä miten sellainen selitettäisiin satanismin oppien mukaisesti. Arvelit niiden ns. hyvien tekojen tekemisen olevan myöskin pohjimmiltaan itsekästä, koska se tuottaa tekijälleen mielihyvää. Mutta miksi se tuottaa ihmiselle mielihyvää? Voiko vastauksena todellakin olla " vain" se, että ihminen kokee toimivansa (mm. kristillisen etiikan mukaan ajateltuna) moraalisesti oikein?

En usko itse siihen, että vain siitä, että kokee toimivansa oikein, saa sen mielihyvän. Rahan lahjoittaminen tsunamiuhreille on myös jotain konkreettista. Ihminen tuntee olevansa vaikuttava (vaikkakin pieni) tekijä. Tähähän usein vedotaan silloin kun joku sanoo, että " kuka minun yhtä euroani siellä muka kaipaa" .

Tähän vaikuttavuuteen perustuu myös se, miksi joku ei halua lahjoittaa esim. rahaa. Hän saattaa katsoa, että se hänen yksi euronsa passivoi thaimaalaisia olemaan tekemättä itse yhtään mitään kun rahaa ja apua virtaa länsimaista muutenkin.

Eihän tuo moraalisesti oikein tekemisen ajatuskaan ole poissuljettu. Sekin vain tosiaan pohjaa itsekkyyteen. Ajatusketjuna siis " Annoin tsunamiuhreille euron -> tein oikein -> olenpa minä HYVÄ ihminen" . Kukapa ei haluaisi ajatella itseään hyvänä tyyppinä (mikä se kenenkin hyvä nyt onkaan)? :)

Vieläkin jään pohtimaan tuota viimeistä kirjoittamaasi ajatusta siitä, mihin sinä lohduttaudut - vastauksesi ollen, että itseesi. Ja erityisesti tuota kohtaa, että " jos sieluni ja minuuteni murtuu - kaikki on yhdentekevää" ; uskotko elämän pituiseen henkiseen matkaan ja kasvamiseen ihmisenä? Luuletko, että tulet joskus (jossakin vaiheessa elämääsi) kyseenalaistamaan itseäsi tai aiemmin ajattelemiasi asioita? Jos pystyisitkin (vaikka sillä kauriilta saamaltasi sitkeydellä, rajojen asettamisella - ja niiden sisällä pysymisellä, uskomattomalla pitkäjänteisyydellä) elämään 95 vuotiaaksi, ja yhä ajattelemaan itsestäsi samalla tavalla, olisitko silloin ja sen ikäisenä siihen asiaan tyytyväinen? Aika näyttää, eikös vaan =o). Näitä on mukava pohdiskella.

En oikein näe elämää henkisenä matkana ja kasvamisena, jolla olisi jokin päämäärä. Me vain olemme ja muutumme olosuhteiden mukana.

Kyseenalaistan itseäni useinkin, koska haluan olla tietyllä tapaa varma johtopäätöksistäni erilaisten asioiden suhteen. En koe kyseenalaistamistani epävarmuutena, vaan terveenä itsekritiikkinä, johon jokaisen pitäisi kyetä. Haluan siten varmistua, etten ajattele jotakin asiaa tietyllä tavoin vain siksi, että minut on opetettu siihen (" opettajana" voi olla kirja, media, naapuri, ystävä jne.). Haluan, että ajattelen asiaa tietyllä tavalla siksi, että minusta se tuntuu kaikkein järkevimmältä.

Siitä olen kanssasi ehdottoman samaa mieltä, että aina pohjimmaiset syyt / vaikuttimet / motiivit tehdä hyvää, eivät ole puhtaasta auttamisen halusta / lähimmäisen rakkaudesta kumpuavia - vaan joskus (itseasiassa surullisen usein) kyseessä voi olla juuri se, että autetaan, koska tiedetään sen olevan yhteiskunnallisesti sovittua " hyvää" ja tahdotaan olla muiden silmissä juuri niitä " hyviä tyyppejä" . (Esimerkkisi rahalahjoituksien antamisesta tsunamiuhreille).



Mutta tämä ei ole mielestäni ollenkaan silti se koko totuus. On olemassa myöskin niitä ihmisiä, jotka auttavat toista ilman velvoitteita, ja todella tahtovat sydämessään auttaa - lähimmäisen rakkaus on aitoa. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi sairaanhoitajien ammattikunta ja sairaalamaailma, on olemassa ns. hyviä ja huonoja hoitajia; on olemassa potilaan aitoa kohtaamista, ja arvokasta työtä toisen hyväksi, jota tehdään ns. kutsumuksesta - ja on olemassa hoitajia, jotka ovat ajautuneet alalle, ja tekevät sitä työtä vain ja ainoastaan työnä - antamatta sille itsestään yhtään mitään; potilas huomaa, ettei toinen ole aidosti läsnä --> ihminen ihmiselle, vaan kokee, että hoitaja on kuin kone; vain suorittamassa työtään ja nostamassa palkkaa.



Toinen esimerkki; näet pienen taaperon harhailemassa yksin ilman hoitajaa / vanhempiaan, ja lähellä on vilkasliikenteinen tie - sinulle tulee (näin oletan) vaisto ohjata lapsi turvaan / hoitajan luo. Miksi sinulle tulee tämä voimakas tunne suojella tätä lasta? Mistä se kumpuaa? Yhtä hyvinhän voisit ajatella, että on ollut hoitajan / vanhempien puolelta ajattelematonta jättää lapsi hetkeksi vaille huomiota, ja nyt siitä virheestä sitten maksetaan - tai, että lapsen on itsensä osattava auttaa itseänsä --> löytää takaisin turvallisten aikuisten luokse. Minä uskon, että tälläisellä hetkellä useammista meissä herää vaisto säilyttää elämää - suojella ja auttaa. Mistä tämä vaisto kumpuaa?



Kolmas esimerkki. Löydät ulkoa emostaan eksyneen koiran pennun, joka on pahasti jo kylmettynyt ja kuivunut; sinä tiedät, ettei se pieni pentu selviä ilman sinun apuasi; ilman että sinä annat sille lämpöä, ravintoa ja hoivaa. Satanistisen ajatusmallin mukaanhan voisit ajatella, että vahvat selviytyvät - heikot eivät, ja jättää pennun oman onnensa nojaan. Minä silti jaksan uskoa, että niin sinussa kuin monissa muissakin heräisi tuollaisella hetkellä jälleen se voimakas halu ja tarve suojella; osoittaa rakkautta pyrkimällä säilyttämään elämää, kokea empatiaa ja tuntea myötätuntoa. Mistä nämä tunteet ihmisessä nousevat? Kukaan ei ole näkemässä sitä miten pennun kanssa menettelet, joten et ole siinä tilanteessa saamassa ulkopuolista hyväksyntää, jos toimisit muiden odotusten mukaisesti " oikein" .



Lisäksi minä en usko siihen, että kaikille meistä on tärkeää tuo " hyvä tyyppi" -ajattelu omasta itsestä ;o) - esimerkiksi minusta itsestäni kaikenlainen kehu on suoranaisesti kiusallista, ja ajanhukkaa jonkin tärkeämmän uuden dilemman pohtimisen tiellä ;o). Itse en ainakaan koe ohjaituvani ns. ulkoapäin tehden muiden odotusten mukaan asioita, vaan siksi, että itse koen ne asiat sydämessäni oikeiksi.



Tämä on ollut mielenkiintoista, kiitos sinulle, Morre, kun viitsit kanssani pohdiskella ja mukavaa kesän jatkoa =o).

uppo-nalle2:

Minä silti jaksan uskoa, että niin sinussa kuin monissa muissakin heräisi tuollaisella hetkellä jälleen se voimakas halu ja tarve suojella; osoittaa rakkautta pyrkimällä säilyttämään elämää, kokea empatiaa ja tuntea myötätuntoa. Mistä nämä tunteet ihmisessä nousevat? Kukaan ei ole näkemässä sitä miten pennun kanssa menettelet, joten et ole siinä tilanteessa saamassa ulkopuolista hyväksyntää, jos toimisit muiden odotusten mukaisesti " oikein" .

Minun nähdäkseni nämä empatian ja auttamisen tunteet nousevat ihmisessä ihan biologisista syistä. Toisten huomioon ottaminen on ollut ihmisen selviytymisen kannalta edullista (yhteisössä selviytyy paremmin kuin yksilö yksinään, joten tietyssä määrin yhteisön hyvinvointi ja elossa pysyminen on yksilön etu). Oman jälkeläisen selviytyminen on geenien jatkumisen kannalta ehdottoman tärkeää ja sen vuoksi poikasiin kohdistuu niin vahva huolehtimisvietti, että sen ylivuoto kattamaan kaikki pienet ja avuttomat olennot on ollut merkittävä etu. Näin sanovat minua viisaammat (kaivaisin mielelläni jonkin lähteen, jos kaikki kirjani eivät olisi kaukana Suomessa) ja omaan logiikkaani tämä sopii täysin.

Mielenkiintoista keskustelua. :)

upponalle2" ja on olemassa hoitajia, jotka ovat ajautuneet alalle, ja tekevät sitä työtä vain ja ainoastaan työnä - antamatta sille itsestään yhtään mitään; potilas huomaa, ettei toinen ole aidosti läsnä --> ihminen ihmiselle, vaan kokee, että hoitaja on kuin kone; vain suorittamassa työtään ja nostamassa palkkaa."



Tuohon sen verran,että olen mielestäni kyllä " ajautunut" hoitoalalle,mutta tunnen kylläkin myötätuntoa kanssaihmisiä(potilaita) kohtaan,ja yritän nimenomaan kuunnella heitä ja olla ystävällinen. Eikä se,että hoitaja on joskus väsyneen tms.näköinen tarkoita,että hän on ajautunut alalle:suurintakin kutsumusta tuntevat ovat välillä väsyneitä ja kärttysiä. (nykyisin yhä useammin,kun vaatimukset on mitä on )

Vaikka itseäni väsyttää tai tympii välillä,en saa sitä kuitenkaan purkaa potilaaseen. Toki väsymys välillä näkyy silti, koska hoitajatkin on ihmisiä:joskus potilaan kanssa kohtaaminen vain onnistuu paremmin ja välillä huonommin. Tähän vaikuttaa myös potilaan asenne paljon. Jos potilas on kiukkuinen ja valittaa, niin tottakai sitä on heti varovaisempi ja yrittää selvitä tilanteesta ehjin nahoin. kukaan hoitaja ei halua,että jatkuvasti hänen mieltään pahoitetaan. Ystävällisille on helppo olla ystävällinen. Mutta kun joku on epäystävällinen niin tottakai se vaatii ammattitaitoa ja pitkää pinnaa olla ylipäätään neutraali,kun joku valittaa vaikka itse tietää tehneensä parhaansa. Silloin vain täytyy purra hammasta ja koittaa selvitä tilanteesta.

Toisaalta olen kokenut työssäni ihania hetkiä ja monta kertaa on potilaan kohtaamisesta molemmille jäänyt hyvä mieli..ei hoitajat mitään pyhimyksiä ole vaan yrittävät vain toimia oikein.(jos ovat normaaleita psyykeeltään ja moraaliltaan)

Vielä tuosta alalle ajautumisestsa: Toki voi olla niinkin, että Jumala johdatti minut alalle, koska olen huomannut vuosien mittaan pitäväni potilastyöskentelystä..alunperin minun piti työskennellä vain labran seinien sisäpuolella tutkimassa näytteitä..

Meoww (menihän nimimerkki oikein) selvitti jo hyvin " hoivavietin" taustaa. Sehän on biologiaa ja luonnollista käytöstä ihmiselle.

Tuosta heikkoudesta. Se on se seikka, joka satanismissa paljon herättää hämmennystä.

Heikkoudella ei juurikaan tarkoiteta fyysistä heikkoutta. Ja lapset eivät ole koskaan heikkoja. Olisihan se älytöntä, että äiti synnyttäisi vauvan, toteaisi että " Hyi! Heikko rääpäle! Yritä selviytyä itse!" ja jättää vauvan siihen. Kukaan meistä ei ole heti syntyessään vahva.

Kuka sitten on heikko? Vaikea määritellä suoraan. Oman tulkintani mukaan satanismin heikkoudella tarkoitetaan lähinnä mielenheikkoutta (ja sillä taas ei tarkoiteta suoraan mielisairaita).

Hoitajista. Uskallan väittää, että harva hoitaja on työssään ilman minkäänlaista " kutsumusta" . Oli hän sitten ajatunut alalle tai valinnut sen tietoisesti. Kyseessä on kuitenkin sen verran paskamainen duuni huonolla palkalla, että ei sitä ainakaan rahan takia tehdä!

Itse opiskelin aikoinaan lähihoitajaksi vajaan vuoden verran. Se riitti. Minusta ei ole siihen hommaan pätkääkään. Siinä kärsin minä itse ja varmasti pidemmän päälle potilaatkin.

uppo-nalle2:

Itse en ainakaan koe ohjaituvani ns. ulkoapäin tehden muiden odotusten mukaan asioita, vaan siksi, että itse koen ne asiat sydämessäni oikeiksi..

Satanismin mukaan juuri noin pitää toimia ;) Siten, mikä sinusta on oikein ja mikä sinusta tuntuu hyvältä (muitakin tietysti kunnioittaen ja lain rajoissa).

Meoww toi esille biologisen huolehtimisvietin jälkeläisistään; tuo on ihan yhtälailla totta, biologiset syyt myöskin selittävät tätä. Minä silti uskon, että juuri pyyteettömissä rakkauden teoissa näkyy se " Jumaluus" ja hänen läsnäolonsa. Se on niin suuri tunne, ja niin suuri voima, etten usko sen olevan pelkkää biologiaa ja hormoneita ;o). Mutta nyt mennäänkin sitten jo sille harmaalle uskon alueelle, mistä on todella vaikeaa esittää kiven kovia perusteluita - niin vain joko uskoo tai sitten ei usko.



Ansutyttö (ja myös Morre) antoi näkökulmaa hoitajien työstä; tämä on ihan totta, niin se varmasti on - ja aivan taatusti on rankkaa työtä (niin henkisesti kuin fyysisestikin). Mutta silti jostakin syystä toiset jaksavat sitä paremmin kuin toiset. Yritin saada kiinni juuri niistä hetkistä milloin ihminen on täysestä sydämestään (tunteella) kiinni jutuissa; hoivaa toista, koska tuntee rakkautta. Yritin saada kiinni siitä ajatuksesta, että mistä tämä rakkaudellinen tunne toista kohtaan kumpuaa silloin, kun sille ei olisi mitään järjellisiä / omaa etua palvelevia perusteita. Voiko se todellakin olla niin, että noilla hetkillä me toimimme siksi, että " yhteiskunnallisesti on järkevää maksimoida lajin selviytyminen" ? Minä en vain usko niin ;o).



Kiva, kun muitakin otti osaa keskusteluun =oD!

uppo-nalle2:

Mutta silti jostakin syystä toiset jaksavat sitä paremmin kuin toiset. Yritin saada kiinni juuri niistä hetkistä milloin ihminen on täysestä sydämestään (tunteella) kiinni jutuissa; hoivaa toista, koska tuntee rakkautta. Yritin saada kiinni siitä ajatuksesta, että mistä tämä rakkaudellinen tunne toista kohtaan kumpuaa silloin, kun sille ei olisi mitään järjellisiä / omaa etua palvelevia perusteita. Voiko se todellakin olla niin, että noilla hetkillä me toimimme siksi, että " yhteiskunnallisesti on järkevää maksimoida lajin selviytyminen" ? Minä en vain usko niin ;o).

Kiva, kun muitakin otti osaa keskusteluun =oD!

Ihana Uppis. :)

Sinä olet ihan asian ytimessä taas.

Itse koen, että nuo ihanat ihmiset, jotka jaksavat pyyteettömästi (melko pyyteetöntä, jos palkka on niin huono kuin on) tehdä hoitajan työtä, ovat juuri niitä henkisesti kehittyneempiä opettajia, joita tiellemme joskus osuu.

Olen kanssasi ihan samaa mieltä, että jotkut ihmiset " resonoivat" vähän tiheämmillä rakkauden taajuuksilla kuin toiset. Tällaisia " valonkantajia" aina silloin tällöin tupsahtaa tielle, ja heistä ei voi olla kuin kiitollinen.

Taidat itsekin kuulua heihin, Uppis. :) Valoisaa päivää!

Kiitos kaikista niistä viisaista sanoistasi, joita olet minulle sanonut - arvostan niitä todella korkealle =o).

uppo-nalle2:

Mutta silti jostakin syystä toiset jaksavat sitä paremmin kuin toiset. Yritin saada kiinni juuri niistä hetkistä milloin ihminen on täysestä sydämestään (tunteella) kiinni jutuissa; hoivaa toista, koska tuntee rakkautta. Yritin saada kiinni siitä ajatuksesta, että mistä tämä rakkaudellinen tunne toista kohtaan kumpuaa silloin, kun sille ei olisi mitään järjellisiä / omaa etua palvelevia perusteita. Voiko se todellakin olla niin, että noilla hetkillä me toimimme siksi, että " yhteiskunnallisesti on järkevää maksimoida lajin selviytyminen" ? Minä en vain usko niin ;o).

MrsCee:

Itse koen, että nuo ihanat ihmiset, jotka jaksavat pyyteettömästi (melko pyyteetöntä, jos palkka on niin huono kuin on) tehdä hoitajan työtä, ovat juuri niitä henkisesti kehittyneempiä opettajia, joita tiellemme joskus osuu.

Nämä tuntuivat hiukan hassuilta ajatuksilta, jos ne kohdistetaan vain hoitotyöläisiin. Kaikki arvostus heille, mutta arvostusta myös muille.

Kun omasta työstään pitää, se myös näkyy. Sanoisin, että rakkaudellinen tunne toista kohtaan on enemmän rakkaudellista tunnetta TYÖTÄÄN kohtaan. Oli se sitten roskien kuskaaminen, hoitotyö tai rahaa takova bisnestyyppi. Jokaiselle on paikkansa, vaikka sitä rahaa takovaa hyypiötä onkin helppo kritisoida voitonhalusta työntekijöiden kustannuksella jne.

Jokaisessa työssä on henkiset (ja ehkä fyysisetkin) paineensa. En näe ketään ammattinsa perusteella (vaikka hän olisi kuinka hyvä siinä) yhtään " henkisesti kehittyneempänä" kuin ketään muutakaan. Henkinen kehitys koostuu paljon muustakin.

Minä juuri ajattelin sinua, ja mietin, missä mahdat liihottaa. :) terkkuja.



Ja tuosta ammatin perusteella jne. En kyllä tarkoittanut, että jonkun tietyn ammatin harjoittajat ovat kehittyneempiä, vaan että ESIMERKIKSI kun tapaa tällaisen selvästi auttamishaluisen, pyyteettömän henkilön, oli se sitten hoitaja, bussikuski, poliisi, pankkivirkailija, pappi, tuomari tai juomari, tulee mieleen, että siinä on valoisa olento. Ei ole sidottu mihinkään tiettyyn ammattiin. :)

Ymmärsin sitten kirjoituksesi väärin. Luulin sinun tarkoittaneen vain tiettyä ammattiryhmää.