Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mitä tekisitte tällaisen 3-vuotiaan kanssa? Eroahdistuksesta kyse...
06.02.2007 |
3,5-vuotias poikamme on aina ollut suhteellisen reipas muiden lasten ja vieraampienkin aikuisten seurassa, mutta vanhemmista eroaminen on aina ollut tosi vaikeaa. Hoitopaikka on hyvä, mutta aamut alkavat useimmiten pillityksellä. Nyt olen ollut äitiyslomalla kesäkuusta -06 alkaen, ja poika on käynyt tarhassa syksystä lähtien 2 päivänä viikossa 4 tuntia kerrallaan. Alkuun meni hienosti ja hän viihtyi tosi hyvin kun sai muuten olla niin paljon kotona, mutta nyt taas viimeisen kuukauden ajan on ollut vaikeaa, ja tarhaan jääminen on takkuillut. Aloitimme lisäksi muskarin vuoden alussa, ja sinnekin pitää jäädä itkun kanssa (vaikeaa on molemmissa kuitenkin vain alku, itkua ei jatku pitkään).
Itselläni alkaa nyt olla sellainen olo, että pitäisi varmaan lopettaa sekä tarha että muskari, ja pitää poitsu kotona vähän aikaa kasvamassa, kun olen töihinkin palaamassa vasta syksyllä. Mutta toisaalta mietityttää, että auttaako sekään asiaa, itse olen ollut samanlainen ja tätä " eroahdistusta" jatkui kyllä kouluikään asti kotihoidosta huolimatta, ja pelkään että äidin helmoihin jämähtäminen vain pahentaa tilannetta.
Mielipiteitä tai kokemuksia vastaavasta kenelläkään?
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
Meidän nelivuotias poika, joka on myös aina ollut reipas ja sosiaalinen ja jäänyt aiemmin ilman itkuja kerhoon (on kotihoidossa muuten), eli vaiheen, jolloin kerhoon ja mihin tahansa muuallekin meno ilman äitiä oli kovan itkun paikka. Herätti tietysti hämmennystä vanhemmissa, koska oli jo nelivuotias. Mietimme silloin pitäisikö kerho lopettaa, koska oli sydäntä raastavaa raahata poika kerhoon. Pakko, kun ei olisi ollut, koska olen kotona nuoremman sisaruksen kanssa. Puhuin asiasta kerhossa ja sain hyvää tukea kerhon ohjaajilta, joista toinen tuli aamulla reippaasti poikaa vastaan ja otti syliiinsä, kun lähdin. Itku loppui aina lyhyeen, mutta poika saattoi joskus kesken kerhon itkeä, että on ikävä äitiä. Tiesin kuitenkin, että kerho on hyvä ja turvallinen paikka lapselle, joten en antanut periksi. Ja nyt kaikki jo taas sujuu, lapsi menee mielellään kerhoon ja tuntuisi kurjalta, ellei hänellä olisi mitään omaa toimintaa ja kavereita. Kerho on vain kahtena päivänä viikossa, kolme tuntia kerrallaan. Omasta kokemuksesta sanoisin, ettei kannata kovin helpolla luovuttaa, varsinkin jos luottaa hoitopaikkaan.