Kokemuksia sijaisvanhemmuudesta

oikeasti kokemuksia sijaisvanhemmuudesta t.ap

Kuusi vuotta ollaan sijaisperheenä oltu ja biolapsia meillä on kolme. Nuorin oli juuri 2 täyttänyt kun ensimmäinen sijoitettu lapsi tuli meille. Nyt sijoitettuja on kolme. Kotona olen ollut koko ajan. Kaikki lapset ovat meille vauvana tulleet 2vko-2kk iässä, joten kotona oleminen on senkin vuoksi ollut tarpeen.



Sijaisvanhemmuus ei elätä ja kun meilläkin sijoitettujen lasten myötä on kahdeksan henkinen perhe, täytyy talousasiat olla ok. Kotona oleminen ei tietenkään ole pakko, mutta suositus on, että kun lapsi tulee niin toinen vanhempi pystyisi olemaan puoli vuotta tai vuoden kotona.

Mietenkin tuota talouspuolta että muutenkin ollaan aika tiukilla, kun olen hoitovapaalla eli meillä ongelmaksi voisi siis muodostua se että emme tule toimeen vaikka kuinka haluasimme sijaisvanhemmiksi (ollaan tavallisia duunareita joten tulot ei ole kovin suuret)





T. ap

mutta ainut mikä siinä oikeasti meitityttää on oma henkinen sopeutuminen. kuten mieheni sen ilmaisi: jos sitä lasta vanhemmat kamalan huonosti kohtelee ja lapsi pitäisi vanhemmille takaisin antaa ja tietää että se joutuu hakattavaksi niin kidnappaisin sen ruotsiin...



kärjistäen siis näin. oletteko miettineet tuota ja miten teillä tuo oma sopeutuminen?

Sijoitetun lapsen mukana tulee aina myös suku. Meidän kolmella lapsella on sukulaisiinsa hyvin erilaiset yhteydet. Yksi ei tapaa biosukuaan lainkaan, toinen ravaa siellä jatkuvasti ja kolmas on siltä välilltä.



Tämä lapsi, joka ei ole lainkaan yhteydessä biosukuunsa, tuntuu ehkä eniten " omalta" ja hänen mahdollinen lähtönsä meiltä tuntuu jo ajatuksenakin mahdottomalta ja kauhealta. Kun taas toisen lapsen olemme vauvasta asti jakaneet biosuvun kanssa ja sekin tuntuu ihan luonnolliselta. Tämän lapsen kohdalla olemme koko ajan jollain tasolla tietoisia siitä, että lapsi mahdollisesti palaa joskus takaisin biokotiin.



Jos/kun lapsi kotiutetaan niin tietysti täytyy aina toivoa, ettei side sijaisperheeseen silloinkaan katkea kokonaan vaan lapsi voisi jatkaa vaikka tukiperhelapsena sijaisperheessä.

lisää mietinnän aihetta saatiin.

Sijaisvanhemmuus on hieno ja arvokas asia. Siihen ryhtyminen on harppaus tuntemattomaan eikä lopputulos ole tiedossa.



Sijaisvanhemmuuteen sisältyy aina riski lapsen " menettämisestä" , koska sijaisvanhemmuus siinä missä muutkin lastensuojelun toimenpiteet tähtäävät lapsen perheen kuntoutumiseen ja lapsen sijoittamiseen takaisin kotiin. Sijaisperhe on nimensä mukaisesti sijaisena siihen saakka, kunnes oma perhe saa tilanteensa haltuun. Toiset lapset ovat sijaisperheessä aikuisiksi saakka, mutta toiset eivät, ja se luo monissa sijaisperheissä vaikeuksia suhtautua lapsen biologiseen perheeseen, siihen miten lapseen uskaltaa kiintyä, toisinaan sosiaalityöntekijöihin jne.



Sijaisvanhemmat sitoutuvat toimimaan yhteistyössä sosiaalitoimen ja lapsen biologisten vanhempien kanssa, sijaisvanhempien tavoite tulisi olla sama kuin lastensuojelulla = turvata lapsen hyvät elinolosuhteet ja suhteet vanhempiin.



Sijaisvanhemmuuden ehkä suurin rakenteellinen puutos on siinä, että sijaisvanhemmille on hirvittävän vähän järjestetty tukitoimia ja sijaisperhetoimintaa ei koordinoida valtakunnallisesti, joten kuntakohtaisia merkittäviä eroja perheiden tukitoimista löytyy.



Sijaisvanhemmuus on eri asia kuin adoptio, se on syytä säilyttää kirkkaana mielessä.



Sijaisvanhemmuus on taiteilua monen olosuhteen, ihmisten ja lain kanssa. Työ on antoisaa, mutta kovin naivina ei kannata liikkeelle lähteä

Ei ole kokemusta, mutta kiinnostusta kyllä. Tosin sijaisperhetoiminnan lisäksi myös tukiperheenä toimiminen kiinnostaisi kovasti. Olisiko ap se mahdollista teidän perheelle? Tämä ei varmasti ole taloudellisesti läheskään niin sitovaa kuin sijaisperheessä toimiminen, sillä omat palkkatyöt voi varmasti säilyttää koko ajan.