Onko kauheaa tajuta, ettei ole enää kaunis?

tuo ehkä harmita yhtä paljon kuin niitä jotka on joskus ollu kauniita.

Ajattele miltä tuntuu, koko ikänsä tietää ettei ole kaunis ja ettei ole mahdollista koskaan tulla kauniiksi? Tietää että jos joku kehuu, tekee sen koska kuuluu kehua ilman syytäkin, mielistelläkseen tai vain valehtelee.



Ei kuule tunnu kovin kivalle!!

miehet ei enää yritä iskeä sitä koko ajan niin kuin 16-vuotiaana.

Ne asiat joita ulkonäöllä voi saada, ovat kuitenkin itsevarmuudesta kiinni, eivät niinkään siitä naamakertoimesta. Sillä saa lähinnä huomion helposti itselleen. Keskivertoulkonäköä ja itsevarmuutta voi siis käyttää hyväkseen tehokkaammin kuin upeaa ulkonäköä ja epävarmuutta.



Hyviä puolia ulkonäön rapistumisessa on ollut se, etteivät miehet käy enää kyselemättä kiinni kroppaani ja se, etteivät naiset ole niin inhottavia. Ei tarvitse enää kuunnella huoritteluja ja ottaa vastaan tönimisiä baarin vessajonossa. Harva tavallisemman näköinen ymmärtää, kuinka raskasta on tulla jatkuvasti haukutuksi ja syrjityksi ulkonäön vuoksi. Sama se, onko liian kaunis vai liian ruma: jos poikkeaa tarpeeksi keskiarvosta, on erilainen ja paskaa tulee niskaan.

Olen saanut naisista ystäviä vasta nyt, kun ulkonäköni on aika tavallinen ja arkinen, niin uskomatonta kuin se onkin.



Olen iloinen siitä, että pidin itsekin itseäni nättinä kun olin nuori ja nätti. Jotkut kaverit ovat sanoneet, että harmi kun nuoruus meni itsetunto-ongelmien kanssa painiessa, kun valokuvista katsoen sitä kuitenkin näytti tosi hyvältä nuorena. Niinhän se on, että nuori ihminen on aina kaunis. Vanhemman kasvoilla ja vartalossa näkyvät sitten jo ne elintavat ja ehkä asennekin.



Pärjään kyllä oikein hyvin, vaikka hymylläni ei enää autoja pysäytelläkään. Kunhan nyt saa joskus jonkun hymyilemään takaisin, vaikka naapurin mummon :)

Olen minäkin jo 15 vuotta rupsahtanut.

ja kaunis nyt omalla kypsyneellä tavallani.

Mutta on se omalla tavallaan vapauttavaakin.

On vaativaa pysyä nättinä ja hoikkana, kun ikä alkaa painaa. Esim. Kaarina Kivilahti ja Birgitta Öunap

Vierailija:

Hyviä puolia ulkonäön rapistumisessa on ollut se, etteivät miehet käy enää kyselemättä kiinni kroppaani ja se, etteivät naiset ole niin inhottavia. Ei tarvitse enää kuunnella huoritteluja ja ottaa vastaan tönimisiä baarin vessajonossa. Harva tavallisemman näköinen ymmärtää, kuinka raskasta on tulla jatkuvasti haukutuksi ja syrjityksi ulkonäön vuoksi. i]

Siksi harmittaakin, kun nykyään näkee niin paljon jo alle 20-vuotiaita tyttöjä, joilla on jenkkakahvat ja selluliittia. Voin vain kuvitella miltä he näyttävät 15 vuoden kuluttua.



Itselläni on nyt ikävuosia 33 ja kaksi lasta. Koko ajan joutuu tehdä enemmän töitä kroppansa ja ihonsa kanssa. Tein mallintöitä koko nuoruuteni 23-vuotiaaksi asti, jolloin koin olevani jo liian vanha siihen hommaan. En ihmettele yhtään, että esim. Anne Hedman sairastui anoreksiaan aikuisiällä. Se työ on äärimmäisen kuluttavaa henkisestikin eikä vähiten keskinäisen kilpailun vuoksi.



Edelleenkin kiinnitän helposti huomion, mutta se johtuu pikemminkin pitkästä ja ryhdikkäästä olemuksestani kuin kauneudesta. Onneksi olen hankkinut myös akateemisen tutkinnon ja olen nykyään asiantuntijatehtävissä, jolloin periaatteessa riittää huoliteltu ja tyylikäs olemus. Liika koristautuminen ja huomion herättäminen olisi vain vaivaksi.



Voin yhtyä monelta osin nro 8:n kirjoitukseen. Nuoruuteni oli hyvin yksinäinen: minulla oli vain pari ystävää ja hekin malleja. Miehiltä vaati aikamoista rohkeutta tulla pyytämään minua esim. tanssimaan, mutta aina niitäkin onnenonkijoita riitti, joille saatoin tehdä vaikka mitä, mutta silti he vain roikkuivat minussa. Toiset naiset pitivät minua ylpeänä. On äärimmäisen raskasta ja vaatii hyvän itsetunnon olla ei-niin-tavis. Pääsin irti koko roskasta oikeastaan vasta, kun lopetin mallintyöt, löysin upean miehen, jonka kanssa menin naimisiin ja muutimme yhdessä ulkomaille. Kaikkein pahinta on kuitenkin ollut, että oma läheinen siskoni kävi 40-vuotiaana läpi pahan kriisin, koska oli aina kokenut jääneensä minun varjooni.

Suunnattoman ärsyttävää, kun esim. ammatillani ei ole mitään tekoa ulkonäön kanssa, vaan olen oikeasti huippuasiantuntija alallani. En rumana pidä itseäni vieläkään, mutta ikä alkaa jo näkyä kasvoilla. Nykyään minut otetaan huomattavasti helpommin vakavasti ja uskotaan että minulla on myös jotain sanottavaa. Se antaa minulle itsellenikin vapautta ottaa rennommin sosiaalisissa tilanteissa kun ei tarvitse koko ajan yrittää vakuuttaa muita siitä että mulla on aivotkin.

Olin nuorena vaatimattoman näköinen enkä osannut korostaa parhaita puoliani. Kun nyt 40+ -ikäisenä olen törmännyt pitkän tauon jälkeen opiskeluaikaisiin tuttuihini, he ovat poikkeuksetta ihastelleet ulkonäköäni ja jopa anteeksipyydellen sanoneet, että sori nyt, saako näin sanoa, mutta olet paljon paremman näköinen kuin nuorena.



Ja se onkin totta.



Minun on aina tarvinnut nähdä paljon vaivaa ulkonäköni eteen (koska olen esteetikko, arvostan kauneutta kaikessa). Olen vuosien mittaan oppinut korostamaan parhaita puoliani, minulla on pukeva hiusväri ja kampaus, meikkaan kauniisti, pukeudun niin elegantisti kuin rahat antavat myöten ja lisäksi olen pitänyt (aina kauniin) vartaloni kunnossa. Ne ennen luonnonkauniit ovat sillä välin rupsahtaneet. Nyt minä säteilen, he harmittelevat ryppyjään.



Rasvainen ihokin, joka nuorena oli vitsaus, on nyt etu: se rypistyy hitaammin.