Masentunut mies... Mitä tehdä?

Perhejuhlat mies kokee valtavana stressinä. Esim. nyt lähestyvää joulua hän stressaa hirveästi, vaikka itse ei sen eteen tee yhtään mitään. Minä olen se, kuka laittaa kotia joulukuntoon, tekee ruuat, hankkii lahjat. Miehen ei siis tarvitse tehdä muuta kuin olla vaan. Yritän saada puhuttua, että saataisiin edes joulukuusi. Mies kokee senkin ihan turhuutena.



Samoin kaikki häät, juhannukset, syntymäpäivät. Mitä tahansa perhejuhlia on tiedossa, niin valittaa niistä. Kokee ne valtavana "pakkona", joihin on osallistuttava, vaikkei haluaisikaan.



Miehen oma lapsuus on ollut rankka. Ei ole ollut ehjää perhettä, valtavasti muuttoja, huonosti käydyt koulut. On saanut astua aikuisen saappaisiin jo pikkupoikana. Joulua ei ole hänen lapsuudessaan vietetty koskaan rauhallisena perhejuhlana. Ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä on hänelle elämänsä aikana sattunut.



Mies kokee, että häntä ei arvosteta. Kokee, että muut ihmiset ovat itsekkäitä ja ajattelevat vaan itseään. Työpaikallaan heittää aika rankkaa huumoria muille työtovereille, mutta itse ei siedä sitä ollenkaan omalle kohdalle. Pari kaveria/ystävää hänellä on, jotka ymmärtävät, ettei mies tarkoita sanomisillaan mitään pahaa, mutta mulla on sellainen kuva, että monet ihmiset saavat hänestä aika huonon kuvan. Mies taas kokee sen, ettei häntä ymmärretä, eikä "kukaan voi tajuta, mitä kaikkea hän on kokenut".



Että tällaista. Toivoisin jonkinlaisia kommentteja saman kokeneilta, ja muiltakin.

T:ap

Miehesi pitää hakea apua tilanteeseen. Sinä et voi häntä parantaa eikä sinun kuulukaan toimia hänen terapeuttinaan. Sinun kirjoittamasi teksti kuullosti todella tutulta. Minun mieheni tuohon tilaan ajoi työuupumus. Tilanne kärjistyi niin, että mies yritti vahingoittaa itseään, koska ei nähnyt tulevaisuudessa yhtään mitään hyvää. Koki itsensä taakaksi meille ja tunsi, että olisi parempi jos häntä ei olisi edes olemassa pilaamassa meidän elämäämme. Jossain syvällä siis kuitenkin tunsi rakkautta meitä kohtaan ja halusi meille hyvää. Tuo hyvä vaan oli kovin vääristynyt ajatus. Tunne-elämä miehelläni oli positiivisten tunteiden osalta latistunut: iloa ei hänen elämässään ollut. Negatiivisia tunteita, kiukkua, mököttämistä jne. sen sijaan riitti.



Itse yritin pitää perheen koossa. Kompensoin lapsille isän kiukuttelua ja poissaoloa (sekä fyysistä että psyykkistä. Silloinkin kun oli fyysisesti läsnä ei ollut sitä henkisesti). Yritin saada miehen hakemaan apua vaikka työterveydestä, mutta ei. Olin jo päättänyt, että ihan pakolla pakotan miehen menemään juttelemaan omasta psyykkisestä voinnistaan, vaikka uhkaamalla, että otan lapset ja lähden, mutta tätä en ehtinyt toteuttaa em. tilanteen kärjistymisestä johtuen. Jotain hyvää tuosta elämäni hirveimmästä kokemuksesta tosin tuli: mies havahtui itse tilanteeseen ja sai apua. Itse olen myös saanut tehdä töitä, jotta en ole syytellyt itseäni tapahtuneesta. Olen tajunnut sen oikein konkreettisesti, että jokaisella ihmisellä on vastuu omista tekemisistään. Minä en voi ottaa vastuuta mieheni epätoivoisesta teosta itselleni enkä siitä, ettei hän hakenut apua ajoissa. Sinä et voi myöskään loputtomiin venyä ja "auttaa" miestäsi ellei hän itse hae ja halua apua.

Keskustelu jonkun ulkopuolisen kanssa olisi varmaan hyväksi. Mutta miten motivoida miestä.



Olisiko teillä mahdollista laittaa lapset vaikka mummolaan viikonlopuksi jotta saisitte puhua asioistanne ja olla aivan kahden rauhassa?



Kannattaa kertoa miehelle, että olet huolissasi miehesi jaksamisesta stressaavassa elämän tilanteessa.



Olisiko jotakin kaveria jolle miehesi voisi puhua? Ehkä sellaista ihmistä jolle voisit vinkata, että juttelepas kun tilanne on nyt meillä tämä. Jos vaikka vaimona olet kuitenkin liian läheinen ja parisuhteen kiemuratkin ovat viellä päällä.



Mikä toisi miehelle hyvää oloa ja sitä kautta voimia? Oma aika, urheilu, tekeminen joku mihin voisi purkaa.



Mikä on tilanne perussairauksien kanssa? Jatkuva kipukin uuvuttaa ja vie voimia. Onko lääkkeissä jotain sivuvaikutuksia, voisiko sitä kautta lähteä puhumaan lääkärille? Lääkärille voisit kannustaa puhumaan myös sitä puolta miten kivut vaikuttaa arkeen. Jos esim.nukkuu huonosti vaikuttaa se muistiin, jaksamiseen, äreyteen jne. Voit korostaa sitä että uupumisen / masennuksen vaara on olemassa siksi on tehtävä jotain jotta tilanne ei mene pahaksi.



Riskejä:

- masennus pitkittyessään on hankalampi hoitaa = parantuminen vie kauemmin.

- sinä ja mahd. lapset alatte oireilla



- toivottavasti alkoholilla ei miehesi lääkitse tilannettaan, jos näin on, siitäkin voi tulla helposti ongelmia lisää.



Tässä joitakin mieleeni tulleita ajatuksia.



Voimia vaikeaan elämäntilanteeseen. Toivon kovasti että tilanne rauhoittuu. Pidä huolta itsestäsi.

Ja voin vain todeta, että pahenee vanhetessaan. Koko maailma on häntä vastaan ja kukaan ei ymmärrä miten rankkaa hänellä on. Hoh hoijaa. Joo, varmasti näin, mutta kun ne asiat voi ottaa niiiiiin monella tavalla.



Oikeastaan ainoa mitä voit tehdä, on se, että yrität TODELLA puhua miehellesi ja saada hänet kuuntelemaan. Istutat perseen penkkiin ja sanot, miten pahalta sinusta tuntuu hänen käyttäytmisensä, ilman huutoa ja syyllistystä. Meillä esim. äiti aina kiltisti kuunteli kaikki isäni kiukuttelut eikä koskaan sanonut hänelle, että turpa kiinni ja nyt puhutaan asiat selväksi. Ja nyt kun asiat ovat vuosikausia olleet niinkuin ovat, niin myöhäistä nyt pyllistää. No, en kuitenkaan usko, että tuollaiset ihmiset kuitenkaan kuuntelevat mitään, saati lähtevät hakemaan ulkopuolista apua. Kukaan ei heitä voi auttaa ja miten niin voisikaan, kun heissä ei ole mitään vikaa, muut vain ovat tyhmiä, osaamattomia ja kaikin puolin kummallisia.



Isäni on kuin iso lapsi, kiukuttelee ja saa kauheet pultit ihan ihmeellisistä asioista, stressaa kaikkea, just joulua yms. ja kaikki on niiiiiiiiiin vaikeaa, vaikka hän ei tosiaan tee itse mitään.



Toivon, että tämä ei kuullostanut ilkeältä sinulle, se ei ollut todellakaan ollut tarkoitukseni. Olen vain kärsinyt isäni käytöksestä viimeiset 30 vuotta, joten teksti saattaa kuullostaa kärkevältä. Toivon todella voimia sinulle, toivottavasti sinun lapsesi eivät saa traumoja isästään......

En tiedä mikä auttaisi, mutta sen haluan sanoa, että teidän on haettava apua, ennenkuin sinäkin sairastut. Ei ole oikein , että kaikki perheessänne kasaantuu sinun niskaasi. Suomalainen nainen perinteisesti kestää kaiken, mutta kyllä se kestävinkin alkaa kärsiä jos joutuu yksin kaikesta huolehtimaan. Sinä olet vaimo, et sairaanhoitaja (paitsi ehkä ammatiltasi, mutta ei sinun tarvi miestäsi hoitaa terveeksi!)



Toivottavasti saatte jotenkin puheyhteyden alkamaan. Masentuneelle on muuten tyypillistä, että siihen ei haeta apua, masentunut ei usko, että kukaan tai mikään voisi auttaa koska hän on jo niin syvällä.



VOIMIA sulle!!

Minulla on myös fyysisiä sairauksia, mitkä kipuineen ja väsymyksineen vievät pohjan elämältä. Masennus seuraa lähes vääjäämättä fyysisestä oireilusta. Elämä on melko ilotonta, vaikka perhettäni rakastan. Äitinä ehkä ensimmäiseksi ajattelee lapsiaan, eikä halua mitään äärimäisiä tekoja heidän vuokseen.



En ole itsekään hakenut alakuloon apua. Uskon, että jos fyysysiin sairauksiin suhtauduttaisiin järkevämmin ja niiden hoitoon panostettaisiin, niin monet psykiatrikäynnit olisivat turhia.



Osta nyt vaikka kalaöljykapseleita miehellesi, nekin saattavat vähän piristää. Hoitoon ei väkisin aikuista saa, mutta olisiko joku parileiri/terapia mahdoton ajatus?

Luin viestisi alusta loppuun ja huomasin että itse olen samanlainen. Siis kaikki täsmäs, lapsuus ym.

En kyllä itse ajattele itsestäni että olen masentunut,

mutta kyllä mun pitäs puhua mun menneisyydestä varmaan jollekkin, mutta kelle.

onko tää sitten masennusta vai, en ole kyllä yhtään sellanen ihminen että lähtisin hakeen jotain apua. Ajattelen vaan että kyllä tää tästä ajan kans, ja sitten ku lapset on isoja.

Eikä mua vois vähempää kiinnostaa lähtä mihinkään parileiriin,

en sitten tiedä sun miehestäs. Mutta mä jotenkin tarvin omaa aikaa ja runsaasti,

joskus mä mietin että mun ois pitäny tehdä monta asiaa toisin,

ja siksi just mä ootan että lapset kasvaa isoiks ja koitan kestää tätä,

ja en tiedä, kai mä en vaan oo eläny nuoruuttani ja kaipaan sitä.

Ei hän nyt aina tuollainen ole, mutta tällä hetkellä on... Mitään kivaa ei muka elämässä tapahdu, rahaa on liian vähän, lapset rasittavia jne. Uskon että johtuu monestakin asiasta: miehellä epävarma tilanne työmarkkinoilla, pätkätöitä jne. Rahaa on ollut aika vähän viime aikoina. Rakennamme, tosin emme itse, mutta on stressaavaa ajatella rahan menoa ja asumista vuokralla. Miehelläni on aivan liian vähän aikaa itselleen, on omistautunut niin perheelleen tässä viime vuosien aikana, että on mennyt melkein liiallisuuksiin.



Minunkin pitäisi yrittää patistaa miestä esim. harrastamaan jotain. Hänen pitäisi ehdottomasti päästä näistä vanhoista kuvioista irti! Muuten hän on kohta kuin isänsä, jotenkin iloton ja masentunut. Menevätköhän käyttäytymismallit perintönä?



Mies ei harrasta mitää liikuntaa siinä uskon olevan myös osasyy kaikkeen. Terve mieli tarvitsee silloin tällöin kunnon fyysistä liikuntaa! Näin olen aina uskonut, mies vain ei ole koskaan edes kunnolla kokeillut.

makasi vain sängyssä apeana, mikään ei kiinnostanut, ei puhunut yms. Vaimo huolestuneena yritti auttaa minkä suinkin kykeni. Kantoi vitamiineja sohvalle ja sitä sun tätä. Lopulta paljastui, että miehellä oli toinen nainen. Tämä kaksoissuhde miehen mielen siis veti niin matalaksi. Masennuksesta pääsi eroon (vaimo ainakin), kun "masentunut" muutti uuden naisen luo asumaan.

sano miehelle, että jätät hänet, jos hän ei käy juttelemassa "kallonkutistajalla". Voit pehmittää asiaa niin, että menette yhdessä juttelemaan perheestänne, vaikka oikeasti tarkoituksenasi olisi saada miehen terapia käyntiin.

Minunkaan exäni ei halunnut lähteä psykologin juttusille kuin vasta sitten, kun olin jo jättänyt eropaperit... Silloin oli jo myöhäistä. Teillä sen sijaan on vielä toivoa.

Mies on aika jyrkkä siinä asiassa, että ei hyväksy pettämistä ja perheen rikkomista missään muodossa. Kokenut sen lapsena omalla kohdallaan, ja ollut myös samassa tilanteessa aikuisena, kun jäi yh-isäksi.

Uudet masennuslääkkeet ei tee ihmisestä zombia, vaan toimivat niinkuin kipsi kipeän jalan ympärillä, nopeuttavat paranemista ja vievät pahimmat ahistuspiikit ja mielialojen heittelyt, kuten raivokohtaukset, pois. Mä kärsin perhe-elämästä ja tein siitä muillekin hankalaa, mutta kun olen nyt vuoden verran syönyt masennuslääkkeitä, elämä sujuu hyvin, voin käydä töissä ja olen lempeä äiti. Samalla ne mielen ja menneisyyden solmut on olllut paljon helpompi kohdata ja käsitellä.



Masennuslääkkeitä käyttää 400 000 suomalaista että miehesi olis hyvässä seurassa : )

Aina helpottaa, kun tietää, ettei ole yksin asian kanssa. Itselläni ei ole niin hyviä ystäviä lähellä, joille voisin asiasta puhua. Anopin kanssa olemme pari kertaa keskustelleet asiasta, hän on myös huomannut miehen kireyden ja stressiherkkyyden. Molemmat olemme samaa mieltä, ettei miehelle voi asiasta suoraan puhua, siitä tulee iso riita. Eli jotenkin kiertäen asiaa pitäisi saada hoidettua. Kommentoin nyt tässä kirjoituksianne kerralla. Ehkä joku vielä löytää tämän ketjun? Pitkä viesti siis tulossa.



Nr. 3:lta haluaisin kysyä, että kun kerroit, että tilanne kärjistyi jossain vaiheessa, niin mitä käytännössä tapahtui? (Mitä on vielä odotettavissa, jos tilanne ei helpota?) Luulen, että jos alkaisin vihjailemaan miehen mielenterveydestä, niin saisin todellakin haukut, ehkä erouhkauksen, jos en kerran kestä miestä sellaisena kuin hän on. Mutta normaalia tuo ei todellakaan ole.



Nr. 4:llä oli hyviä kysymyksiä. Yksi suuri ongelma meillä on, joka varmaan vaikuttaa tilanteeseen, on se, että olemme asuneet muutaman vuoden "yksin" uudella paikkakunnalla, jossa ei ole hyviä ystäviä tai sukulaisia lähellä. Sosiaalinen kanssakäynti muiden ihmisten kanssa on siis minimissään, emmekä saa "laatuaikaa" kahdestaan, kuin 1-2 kertaa vuodessa. Miehellä on oma urheiluharrastus, mutta selkäkipujen takia ei ole voinut toteuttaa sitä kunnolla täysissä voimin. Mies on täydellisyyteen pyrkivä, etenkin työssään ja harrastuksessaan. Ja kun kaikki ei mene ihan putkeen, niin hermoilee siitä. Harrastus on hänelle kaikki kaikessa. Olen sen oman ajan hänelle suonut ja uskon sen olevan hänelle hyväksi, mutta se ei poista sitä ongelmaa, että hän on jatkuvasti väsynyt ja uupunut muulla vapaa-ajalla. Kokee, että päivät vain toistaa samaa rataa. Perussairaudet ovat selkäkipuja lukuunottamatta kunnossa. Yöunet ovat huonot, herää vapaapäivinäkin klo 5, ja nukkuminen selkäkipujen takia on ajoittain katkonaista. Selkäkipuja on kestänyt jo yli 2 vuotta, eikä apua ole monen monista hoidoista huolimatta löytynyt. Ehkä nyt on menossa hieman helpompi vaihe, mutta täysin kivutonta aikaa ei ole ollut. Alkoholia emme käytä juurikaan (jos ykkösolutta ei lasketa alkoholijuomaksi). Ainoastaan silloin, kun olemme kavereiden kanssa ulkona, eli käytännössä kerran/2 vuodessa.



Nr. 5:n teksti oli aika realistinen. Ei siis mitenkään kärkevä. Voin hyvin kuvitella tilanteen 30 vuoden päästä samanlaisena, ellei muutosta tapahdu. Itse olen se kiltti äiti, joka kuuntelee kaikki äksyilyt, annan osan mennä toisesta korvasta sisään, ja loput sulatan mielessäni. Jos kyseenalaistan jotain mieheni sanomisia, josta en ole samaa mieltä (sitäkin on kokeiltu), miehen mielestä nalkutan. Nykyään olen hiljaa ja myöntelen, ja mietin mielessäni, että "tiedän kuitenkin olevani oikeassa, ja yritän olla fiksummin käyttäytyvä kuin mies".



Nr. 6 ja 7 puhuivat myös asiaa. Kalaöljykapseleita mies jo syökin, kun ei syö muuten kalaa ollenkaan. Terapiaa miehelle ei kannata edes ehdottaa. Ei siis koe olevan mitenkään sairas/masentunut, joten miksi tarvitsisi terapiaa?? Se on myös totta, että varmasti miehen käytös ja psyyke olisi huomattavasti paremmassa kunnossa, jos selkäkivut saataisiin pois. Kulumat ja välilevyn pullistumat eivät ole kuitenkaan niin pahoja, että leikkaushoitoa tehtäisiin. Erilaisista kuntoutuksista ei ole tähän asti ollut apua, mutta edelleen toivotaan sitä aikaa, että miehen elämä olisi kivutonta.



Nr. 8: Minäkin luulen, että miehen lapsuuden asiat ovat käsittelemättä ja niillä on varmasti suuri merkitys siihen, mitä mies on nyt.



Voimia jatkoon kaikille samaa kokeneille, masennuksen kanssa nyt painiville ja niille, kellä se on ollut lähellä elämää aiemmin! Nr. 11 kirjoitukseen vielä kommentoin, että minulla ei ole mitään syytä uskoa, että miehellä olisi toinen nainen. Mies on aika jyrkkä siinä asiassa, että ei hyväksy pettämistä ja perheen rikkomista missään muodossa. Kokenut sen lapsena omalla kohdallaan, ja ollut myös samassa tilanteessa aikuisena, kun jäi yh-isäksi.



Vielä meidän elämän positiivisista hetkistä. Silloin kun meillä on kaikki hyvin, niin elämä on melko tasaista. Itse innostun monista asioista, esim. nyt tuleva joulu, ja ylipäänsä kaikki arjesta poikkeava, ja myös kaikki arjen pikkuasiat. Mies ei ole koskaan innoissaan mistään, ei puhu, kuinka mukava päivä hänellä on ollut. Ei siis juurikaan puhu positiivista asioista tai sellaisista asioista, mitkä on hyvin. Niinhän sitä sanotaan, että kun tuoppi on puolillaan, niin toiset ajattelee, että se on puoliksi tyhjä, ja toiset, että se on puoliksi täynnä. Tässä asiassa me eroamme aika lailla miehen kanssa.



T:ap