Mä säälin syvästi uusperheissä eläviä lapsia.

Toisaalta ei ole olemassa tyhjiötä, jossa lapset elää vaan he ovat osa elämää. Täällä tapahtuu ikäviä asioita ja mukavia asioita. Ei lapsi kuitenkaan ole särkyvä esine, jonka ympäristöstä pitää tehdä steriili. Lapset on selviytyjiä, kunhan peruspalikat on vaan kohdallaan.

No näitä säälittäviä sitten riittää. Meitä uusperheellisiä on tosi paljon ja jos nykyisistä avioliitoista puolet hajoaa, niin yhä enemmän. Se mikä on ongelmana on se, että yhteiskunnassa ei ole vielä ihan selkeitä roolimalleja, että miten uusperheessä pitäisi toimia, mutta suuntaus on kyllä ihan hyvä ja ne valmiit mallit alkaa syntyä. Uusperhe vaatii aikuisilta enemmän kuin tavallinen ydinperhe, aikuiset eivät voi olla itsekkäitä ja pitää kiinni omista mielihaluistaan ja toisaalta aikuisten pitää pystyä sopimaan samat säännöt saman katon alle. Tämän jälkeen kyllä lapsilla on oikein hyvät oltavat uusperheessäkin. Syytä on myös muistaa, että eipä ne kaikki ydinperheetkään tarjoa mitään idyllejä lapsille. On kaikenmoisia ongelmia, jotka eivät voi olla heijastumatta lapsiin ja mielestäni on vain hyvä, jos lapset eroissa pääsevät vähän etäämmälle rajuista ongelmista. Moni aikuinenkin toteaa, että voi kunpa ne vanhemmat olisivat eronneet, jos esim. joulut menee viinan ja väkivallan seurauksia katsellessa.



Minun puolesta kaikille ydin-, uusperheille ja yksinhuoltajille pitää antaa arvostus, jos he lastensa elämisestä huolehtivat. Liian usein lapset jäävät yksin tai pahimmassa tapauksessa jopa huolehtimaan vanhemmistaan, jolloin roolit menevät ihan sekaisin.

enkä aio olla parisuhteessa ennenkuin lapseni on muuttanut kotoa pois. Uusi mies ei koskaan voisi rakastaa lastani niin paljon kuin minä rakastan. En kestäisi elää perheessä, jossa kaksi ihmistä kilpailisi rakkaudestani, ja kokisi toisensa uhaksi. Olen ratkaissut läheisyydentarpeeni sillä, että tapailen erästä miestä vain silloin kun lapseni on esim. mummolassa.