Muita, jotka ahdistuu aina oman (lapsuuden)perheen seurassa?

Musta tulee aina joku pieni lapsi kun käyn vanhemmillani. He kohtelevat mua jotenkin sillai kuin olisin joku lapsellinen pikkuvauva:((. Argghhh! Eivät pidä mua aikuisena. Äitini erityisesti. Kotona on tosi ahdistava tunnelma ollut aina! Näin oli pienenä ja muistan että teininä ja ennen kuin muutin kotoa niin en viihtynyt.

Minua ei ole arvostettu, eikä ymmärretty ikinä. Eikä se koskaan myöskään tule muuttumaan.



Äitini on myös hyvin keskenkasvuinen ja takertuvainen ja sisareni ovatkin jääneet sellaiselle teinin asteelle kehityksessään. Asuvat sadan metrin päässä molemmat ja elävät sellaista lettityttö-elämää ja äiti kontrolloi ja valvoo kaikkea.

mikä lapsuudenkodissani on vielä tänäkin päivänä. Olen tajunnut ahdistukseni syyn vasta ihan viime vuosina. Tai siis tajusin, että olin itsekin samanlaisessa avioliitossa kuin äitini ja valittavan, nalkuttavan jne. miehen luota oli pakko päästä pois. Tuli siis avioero, mutta vanhemmistani en pääse eroon. Tai siis en halua edes erottaa heitä lapsista, mutta siellä käydessä on aina parin tunnin jälkeen tosi ahdistunut olo. Äitini ja isäni riitelevät ja ivailevat koko ajan toisiaan, mutta eivät silti eroa. En tajua, en.

ja hänen uuden miehensä kanssa en ahdistu ja meillä on porukalla kivaa yhdessä.



Isän kanssa ahdistun heti, pelkään koko ajan että hän alkaa kittaamaan viinaa kitusiinsa ja en kestä hänen typeriä juttujansa. Emme olekaan enää väleissä, koska hän kävi meillä toissa kesänä kylässä viikonlopun ja ainoa mikä häntä kiinnosti, oli saada viinaa ja päästä baariin.

Minullakin se liittyy lapsuudesta alkaneeseen mitätöintiin, vähättelyyn ja arvostuksen puutteeseen. Mitkään tunteet eivät oikeen olleet sallittuja eikä perheessämme ollut läheisyyttä eikä luottamusta.

Vanhempani ovat tosin kuolleet, mutta siskoni seurassa ahdistun, vaikka hän on periaatteessa ihan kiva. Isosisko kyseessä, enkä yhtään välitä vierailla siellä, enkä tykkää viikonlopuista, jolloin hän vierailee luonamme (näitä on muutamia vuodessa).



Olen yrittänyt analysoida, mistä on kyse - miksi ahdistaa jo etukäteen, kun tietää, että sisko on tulossa?



Jotenkin olen siskon seurassa aina ns. pikkusiskon roolissa. En pysty olemaan ihan oma itseni, eikä perheemme pysty siskon vierailujen aikana elämään normaalia omaa arkeansa. Koko ajan pitää ikäänkuin seurustella siskon kanssa. Hyvien ystävien vieraillessa tätä tunnetta ei tule.



Samoin siskon kanssa tulee herkästi sellainen tunne, että "pitää soittaa", ja huomaan, että jos ei olla vähään aikaan soiteltu, sisko ikäänkuin odottaa sitä, ja pitäisi jotenkin soitella melkein vuorotellen. Ystävien kanssa soitellaan miten sattuu, välillä useammin, välillä vähemmän, kelle ensin tulee mieleen.



Meillä on melko iso ikäero, ehkä tämäkin lisää tätä pikkusiskon rooliani?

Tuo arvostuksen puute on jossakin syvällä sisuksissa. Enkä halua ottaa vastaan sitä roolia joka minulle annetaana lapsuudenperheessä. Muuta roolia ei sitten annetakaan kuin se arvostelun ja mitätöimisen rooli.

Äitini on kova syyllistämään ja valittamaan. Tunnen oloni erittäin huonoksi ja ilkeäksi ihmiseksi hänen luonaan käydessäni. En ole koskaan riittävän "hyvä" hänelle.

ja syyt melko samoja kuin muilla.



en tunne olevani arvostettu, itsetuntoni on nakerettu ja minulle ivailtu ja pilkattu tavallaan aina, koskaan ei ole pahemmin kuulunut positiivisia kommentteja, koskaan ei ole avoimesti näytetty tunteita tai halattu laspsena, ja ei valitettavasti koskaan sanottu rakastavan minua.

tunsin että pikkusiskojanikin suostittiin minun sijaan, jos he vaikka keskenään kinasivat niin sekin käännettiin jotenkin minun syyksi. helppo kaatosäkki kaikelle paskalle siis.



nyt nousee karvat pystyyn kun huomaa että se sama ivailu ja haukkuminen tuntuu jatkuvan lapsieni kohdalla. aina pitää koittaa löytää jotain valituksen aihetta, kun ovat niin kamalia tai huonosti käyttäytyviä jne. lasten tulisi käyttäytyä kuin aikuiset ja mennä heidän aikataulujen mukaan, tai muuten vain hankaloittavat ja häiritsevät heidän elämäänsä.

tulee niin paha mieli lasten puolesta aina, enkä halua heitä sinne viedä nälvittäväksi.

miksi ihmeessä meitä sinne pyydetään aina kuitenkin kun jo suurinpiirtein puolen tunnin päästä alkaa kaikki häiritsemään.



ja muutenkin kauhean kireä imapiiri aina siellä, kaikki naljaile ja piilovittuilee toisiilleen ja sitten riidellään, huudetaan ja mökötetään. lapseni ahdistuvat ja hämmentyvät kovasti tuosta koska ei meillä oman perheen kanssa ole tuollaista koskaan.



en tiedä enää mikä muu kuin seuran välttely auttaisi, ainakaan en ole kokenut ajan kanssa sen muuttuvan, en vain jaksa enää yrittää kun tiedän sen kuvion etukäteen.

sad but true :(

Juuri viikonloppu vietetiin äitini luona (asuu kauempana, tapaamme harvoin ja sitten ollaan muutama päivä yhdessä kun tavataan). Tuo arvostelu ja mitätöiminen liittyy kaikkiin asioihin. Linnanjuhliakin oli ihan mahdoton katsoa, kun mikään ei kenelläkään ole hyvin tai kauniisti. Jatkuva arvostelu luo ikävää ilmapiiriä. Tällä hetkellä minua, miestäni tai lastani ei ainakaan päin naamaa arvostella, mutta sitten taas minulle päivitellään veljeni ja hänen perheensä ratkaisuja.

Olen vaurastunut, kouluttautunut, hyvässä työpaikassa, mieheni akateeminen ja menestyvä, meillä kaksi söpöä lasta.



Toinen siskoni jätti koulun peruskouluun, on määräaikaisena myyjänä. Asuu vuokralla.



Toinen siskoni on velkakierteessä, sairastelee, pyrki viisi kertaa opiskelemaan, mutta mistään ei oikein tule valmista. Asuu vuokralla ja vuokranmaksukin on työlästä.



Perheen yhteinen liturgia on nyt sitten se, että minä olen jotenkin kusipää, kun olen ponnistanut pitkälle samoista lähtökuopista kuin he. Minun on täytynyt kiertää veroja, olen ainakin surkea äiti, en osaa järjestää lasten synttäreitä, vaatetan lapset väärin, lomailen lasten kustannuksella (lapset siis aina mukana) jne. jne.



Tolkuton moitevirta ja nalkutus kaikista tekemisistäni.

Olen miettinyt asiaa ja tullut siihen tulokseen että en tunne itseäni ollenkaan arvostetuksi lapsuuden kodissani. En tuntenut lapsena enkä tunne nyt.

kiukuttelevaksi pikku prinsessaksi. Ei tunnu mukavalta huomata...

tai äidillä käydessä, en isällä,



en olekaan käynyt äidilläni kun ehkä 2 kertaa ekan lapsen synnyttyä, ei ole ns pakko kun mies käyttä lasta mummolla ja mä en vaan mene mukaan enää, ei ole kivaa mulla siellä lainkaan, äitini asuu kyllä samassa kaupungissa mutta ei kyläillä puolin eikä toisin toisillamme, lapsi kyllä tapaa mumoaan viikottain pääsääntöisesti. Ei edes soitella toisilemme, mieheni onneksi hoitaa puhelutkin äitini kanssa.



Se on tuo arvostusjuttu mullakin miksi en viihdy äitini seurassa, niin selvää dissaamista ihan ekaluokkalaisesta muistan ja aikuisenakin se on arvostellut mua niin tylysti että huh huh, lapsen syntymän jälkeen 5v sitten sain onneksi muutoksen aikaan enkä enä tapaa äitiäni,



eipä tuokaan ole perääni kysellyt että helpotus taitaa olla molemminpuolista :D