Te, joilla on ollut koliikkivauva:

Mihin aikoihin lapsi yleensä huusi?



n. 17 alkaen. kitinää oli pitkin päivää ja vauva jatuvasti vaati sylissä oloa, mutta tuohon aikaan alkoi se pahin



Mitä teit huutojen aikana?



istuin sohvan nurkassa huutavaa vauvaa sylissä voimakkaasti heijaten. se rauhoitti parhaiten, vaikka vauva kuitenkin huusi/kitisi koko ajan



Menikö joskus hermot, mitä teit silloin?



pari kertaa, silloin annoin lapsen isälleen ja kävin suihkussa tai menin 5 minuutiksi sänkyyn makaamaan ja lataamaan akkuja



Mitä ajattelet nyt jälkeenpäin?



että jaksaisin tuon uudestaan toisenkin lapsen kanssa, koska se oli tämän arvoista. nyt meillä on maailman ihanin 1 vuotias tytär. on niin rakas vanhemmilleen ja mielellään tyttökin osoittaa vanhemmilleen rakkautta. hermo menee joskus tässäkin elämäntilanteessa. olen oman pikkuiseni kanssa 24/7 koska en halua lasta hoitoon viedä. silloin koliikkiaikoina sain paljon apua äidiltäni ja siskoltani, niin jotenkin nyt en halua menettää hetkeäkään.

lapsi on iso ja fiksu tyttö jo. koliikkiaika on hyvin muistissa, mutta se kannatti vaikka pirun raskasta oli

Esikoinen huusi iltaisin kuudesta kymmeneen, kuopus kahdeksasta kahteentoista tai yhdeksästä yhteen. Muutenkin he huusivat paljon, mutta tuo iltahuuto oli sitä varsinaista koliikkihuutoa. Alkuun yritin kaikkea mahdollista, etenkin esikoisen kanssa, mutta kun mikään ei auttanut, niin pidin vain sylissä. Kuopusta kanniskelin ympäri asuntoa. Ei mennyt hermot, mutta esikoisen kanssa olin kyllä hyvin väsynyt, kun asia oli niin uusi. Kuopuksen kanssa osasin jo ottaa rennommin, jopa huumorilla, kun tiesin, että se menee ohi viimeistään neljän kuukauden iässä. Ja olin silloin muutenkin rennompi, kun ikää oli jo päälle 40. Kolme keskimmäistä oli onneksi ihan helppohoitoisia vauvoja.



Mä ajattelen, että noilla kahdella oli vain sellainen erityispiirre, että he huusivat paljon. He ovat nyt isompina muutenkin hyvin samanlaisia, toinen on jo aikuinen, toinen eskari-ikäinen. Mitään helppoja tapauksia he eivät ole vieläkään.

Mihin aikoihin lapsi yleensä huusi? Nojaa, aina.Mutta etenkin aina kun olisi yritti syödä ja ruokailun jälkeen sekä loppuillasta (kahdeksan ja yhdentoista välillä illalla taukoamatta tuskaista itkua, kuin, vieteri-ukkoa olisi vedetty, kunnes voimat loppuivat)



Mitä teit huutojen aikana? No mitä siinä voi tehdä, ei mitään. Kanniskelin lasta, pystyasento olkapäätä vasten helpotti vähän. Joskus päivällä siihen auttoi (tai ehkä mä vain kuvittelin, kun jotain oli toivottava) myös vauvajumppa (jalkoja viedään koukkuun ja sivulle) ja hieronta, mutta illalla siitä ei enää ollut iloa, eikä lasta voinut jumpatakaan kun se jännityi tuskaiselle kaarelle...



Menikö joskus hermot, mitä teit silloin? Itkin. Kyyneleet valui poskia, kun kannoin vauvaa makuuhuoneesta olohuoneeseen ja takaisin ja takaisin ja takaisin. Ja kerran mä kai pyörryin väsymyksestä, mutta onneksi olin silloin juuri laskenut vauvan pinnikseen. Kai se siitä kumarrusasennosta nouseminen sen pyörtymisen aikaan saikin.



Mitä ajattelet nyt jälkeenpäin? Siitä on jo kauan. Nyt ajatellaan nykyisiä murheita. Ja iloja.

Hänellä alkoi koliikki-itku kutakuinkin tasan kolmen viikon ikäisenä.



Hän alkoi itkeä aina samaan aikaan, noin klo 19 ja itkua jatkui käytännössä taukoamatta klo 23 saakka. Eli nelisen tuntia. Tämän jälkeen raukka oli varmasti niin lopen uupunut, että rauhoittui rinnalle jota tankkasi noin tunnin ajan välillä itkeskellen, ja sitten nukahti yöunille klo 24 aikaan. Yöt meidän perheessä on luojan kiitos menneet hyvin, tuota iltahuutoaan lukuunottamatta lapsi on ollut rauhallinen.



Koliikki itkuun ei auttanut mikään, ei sitten mikään. Ei rinta, ei kantaminen missään asennossa(ei syli eikä kantoliina), ei vaunuissa työntäminen, heijaaminen, autolla ajeluttaminen, lämmin kylpy... Lapsi vain huusi ja huusi... Yritimme mieheni kanssa kaikkemme.



Hermot ei menneet kertaakaan (varmaan siksi, että huuto ajoittui siis iltaa eikä yöhön, ja meillä on miehen kanssa toimiva tiimi ;)) mutta itkin kyllä moneen kertaan... Tuntui niin pahalta, koin olevani huono äiti ym.. Ja välillä mietin että vauvalla on pakko olla tosi paha olo, kun noin huutaa enkä minä osaa hänen oloaan mitenkään helpottaa.

Joo-o. Itkin paljon tuohon aikaan :)



Nyt kun poika on 8kk, ei iltaitkuista tms. ole enää tietoakaan. Olen kiitollinen että meillä koliikki oli tosiaan 3kk:n koliikki, eikä jatkunut puolta vuotta tai pidempään kuten joillakin...

On myös lohdullista huomata ettei iltaitkut ole jättäneet lapseen mitään lähtemättömiä traumoja tms, vaan hän on oikein iloinen ja tyytyväinen, onnellinen pieni pojanvesseli :)



Toivotan valtavasti voimia ja pitkää pinnaa perheisiin jotka pinnistelevät jaksamisen äärirajoilla pienen itkijänsä kanssa.

Neiti aloitti huutamisen kahden viikon iässä.



Huuto ajoittui pääsääntöisesti iltaan. noin klo 20.00 "hanat" aukesi ja loppui vaihtelevasti 3-5 tunnin jälkeen. Yleensä lopetti klo 00.30, jolloin lopulta nukahti. Nukkui onneksi yöt hyvin. Söi välillä, mutta jatkoi tyytyväisenä uniaan. Myös päivällä neitokainen oli levoton ja kitisevä, mutta silloin se ei niin "häirinnyt" kun touhusin itsekin jotain, enkä halunnut nukkua.



Päivisin neiti oli ja on edelleen paljon kantoliinassa, jossa koliikin aikaan oli selvästi helpompi olla niin lapsella kun sitten minullakin. Iltaisin kävelin kantoliinan kanssa ees- taas ja ees- taas sängynvieressä ja katoin samalla telkkaria. Myös vaipan aukaseminen ja jalkapohjien hieronta rauhoitti neitiä hetkellisesti. Mutta nukahti yleensä lopulta kantoliinaan. Huusi siis kantoliinassa.



Kun iltaisin meni hermot mieheni otti vauvan hetkeksi, mutta suurimmaksi osaksi vauva oli minulla.Joskus laitoin vauvan myös omaan sänkyynsä ja ajattelin, että ihan samahan se on missä tyttö on kun huutaa kuitenkin. Kauaa ei huutavaa vauvaa raaskinut kuitenkaan yksin sängyssä pitää, vaan jo hetken päässtä otin hänet takaisin syliin ja jatkoin kantamista.



Päivällä ei hermot mennyt oikeastaan koskaan (mulla on oikeesti lehmän piiitkä pinna). Toisaalta itkuun turtui ja päivisin neiti huusi olkkarissa sitterissä, kun leikittiin veljen (1v.) kanssa vieressä. Myös kotihommia piti tehdä niin, että vauva sai huutaa yksinänsä jossain. Lapsillamme on ikäeroa 1v.4kk, joten päivisin ei todellakaan ollut mahdollisuutta kantaa vauvaa kokoaikaa :)



Koliikki itku loppui kun seinään vajaa 3kk:n iässä. Nyt 1kk jälkeenpäin oon monesti miettinyt miten jaksoimmekaan illat´. Mieheni kävi iltaisin nukkumaan korvatulpat korvissaan, että jaksaa töissä, mutta oli silti väsynyt. Nyt molemmat lapset nukkuvat 10-12 tunnin yöunia. Vauva syö yöllä 1-2 kertaa, mutta nukkuu hyvin. Päivällä neiti ei meinaa nukkua ollenkaan. Saattaa ottaa vaan muutamat puolentunnin unet koko päivänä muutoin on sylissä, kantoliinassa, rintarepussa tai kitisee sitterissään, kun ei tahtoisi olla yksin ;)



Voimia kaikille koliikin kanssa eläville. Muistakaa, että kyllä se loppuu joskus ja vauva ei mene rikki vaikka huutaisi joskus yksinäänkin.



-Remukka

Lapsi huusi oikeastaan n. 80-90% valveillaoloajastaan. Eli ei voi sanoa mitään kellonaikaa, päivin öin.



Kannoin kantoliinassa ja kävelin ympäri asuntoa. Joskus saattoi torkkua vieressä, jos oli voimat aivan loppu.



Hermot meni usein myöhään illalla, kun oli koko yö edessä valvottavana. Ei oikein huvittanut mennä "nukkumaan" Ei kuitenkaan niin pahasti mennyt, että olisi mitään erikseen tehnyt. Yöllä usein yritti virittää antennia, joka olisi kertonut mitä pitää tehdä, että itku loppuisi. Olisin voinut seistä päälläni vaikka loppuyön, kunhan olisi vain tiennyt mitä tehdä.



Jälkikäteen ajateltuna olen kiitollinen että tuli jaksettua ja tietysti todella huojentunut, ettei noina öinä sattunut mitään.



Muistan kyllä melko hyvin sen, kun itkeminen ei ollut enää varsinaista kipuitkua (ehkä puolivuotiaana) Sen oikeastaan tiesi siitä, että poika rauhoittui sylissä tai liinassa. Vaakatasoon laittamista ei tosin voinut kuvitellakaan. Siihen kyllä kehitin menetelmän, jolla pikkuhiljaa hivuttaen sain pojan sylissä vaakatasoon ja siitä varovasti sänkyyn. N. kahden vuoden iässä nukkui jo ihan hyvin, kunhan sai vain nukahtamaan. 3-4 vanhana osasi nukahtaa itse.

Vaikka koliikkivauvani olikin helpoimmasta päästä. Koliikkihuutoa oli klo 21-01 joka ilta. Muutenkin vauva oli kyllä itkuinen ja päivisin nukkui vain pikku-pikku pätkiä, mutta tuo koliikkihuuto ei kyllä ollut mitään tästä maailmasta, vaan ihan hirveää. Tuli sellainen olo, että lapsella on kamalat tuskat ja minä huono äiti en edes osaa hoitaa lastani. Ensimmäinen kun oli niin itseään siitä koliikista aika pitkälle syytti ennen kuin neuvolan th rautalangasta väänsi mistä on kyse. Huutojen ajan kansin tyttöä ja kokeilin kaikkea mahdollista. Kun mikään ei auttanut niin pidin vain sylissä, että saa edes lähellä olla. Mieskin kanteli lasta vuorostaan. Hermot eivät menneet, mutta usein itkin yhtäaikaa lapsen kanssa kun teki niin pahaa katsoa pientä tuskissaan. Olisin vaikka päälläni seissyt, jos se olisi saanut huudon loppumaan. Ylipäätään kokeilimme kaikkea minun maidottomasta ruokavaliosta vauvahierontaan Cuplatoniin jne jne. Vyöhyketerapia kai auttoi, koska itkut loppuivat 2 kk iässä viiden terapiakäynnin jälkeen kuin seinään.

Meillä koliikkia kesti pariviikkoisesta 3 kk ikäiseksi ja yhtäkkiä vaan itku lakkasi.



Yritimme rauhoittaa erilaisilla keinutus- ja hytkytysliikkeillä sylissä, rattaissa tai sitterissä. Paras asento oli pää hieman yläviistossa vatsallaan kantaen ja vatsaa kädellä hieroen ja naputellen ja samalla hytkytellen. Kun käteni väsyivät kantamiseen, laskin vauvan polvilleni vatsalleen ja yritin hytkytellä siinä (toiseksi paras asento). Kantoliinassa tuli aivan hysteeriseksi.



Välillä, kun olin oikein väsynyt alkoi minuakin itkettämään, sillä tuo jatkuva kantaminen ja silti se ettei itku lakannut otti voimille, varsinkin kun oli univelkaa. Vauva herätti minut öisinkin alussa 4 kertaa ja myöhemmin 2 kertaa.



Muistaakseni pari kertaa jätin vauvan miehelleni ja kävin ulkona yksin enintään puolen tunnin kävelyllä, kun olin niin väsynyt itkuun. Mies ja minä hoidettiin kyllä paljon yhdessä vuoronperään kannellen. Muistan, että kävi mielessä ravistaa vauvaa, jotta itku lakkaisi, mutta kun tiesin, että se on vaarallista, niin en sitten sitä tehnyt, vaan laskin vauvaan itkemään hetkeksi sänkyyn ja itkin itsekin.

Ensimmäisen kanssa oli hurjaa, tyttö huusi kuin syötävä klo 17-22, täysin tauotta, eikä mikään, yhtään mikään auttanut. Huusi kyllä muutenkin tosi paljon, yhtään ei voinut sylistä laskea, mutta iltaisin siis monta tuntia putkeen.

Vyöhyketerapiassa käytiin kun vauva oli 3kk, jonka jälkeen vähän helpotti, iltahuudot loppuivat n.6kk ikäisenä.



Miehen oli pakko jäädä iltaisin töiden jälkeen vääntämään gradua, kun kotona ei huudon takia voinut...

Pari kertaa laitoin vauvan sänkyynsä ja annoin huutaa yksin, kun en jaksanut, muuten kannoin ja hyssyttelin, lauloin - ja itkin.



Toisen kanssa olikin helpompaa, kun tunsi homman jo:-)

Kapalointi auttoi kuopuksella vähän, istuin huutavan paketin kanssa sohvalla ja luin kirjaa ja annoin huudon mennä ohi korvien. Tietyssä kohtaa poika piti aina laskea sänkyynsä vähäksi aikaa (rauhoitti häntä siis) ja sitten taas ottaa syliin. Tämä muuten huusi myös aina autossa, oli sitten kyse 5min tai 3 tunnin automatkasta - osaan nyt ajaa tosi hyvin välittämättä takapenkin mekastuksesta;-)



Jälkeenpäin ajatellen minun käy sääliksi sitä nuorempaa itseäni, ihan ypöyksin "kamalan" vauvan kanssa, ilman ystäviä joilla olisi ollut vauvoja ja olisivat osanneet neuvoa tai lohduttaa, ja ilman sukulaisia tms.



Nuoremman vauva-ajasta ei ole huonoja muistoja, kamalasta esikoisvauvasta tuli nimittäin mitä ihanin 2-vuotias isosisko, joka auttoi ja "ymmärsi", ei ikinä kiukutellut eikä mitään tarvinnut pyytää kahdesti, ja itse osasin käsitellä koliikkihuutamista täysin tyynenä.

Lapsi huusi 17-21. Sitten nukahti ja nukkui aamuyölle. Itkua jatkui noin 4-5kk. Paino nousi hirmuisella vauhdilla 1,5 kg/kk, joten nälkä ei voinut edes lääkärin mukaan olla syynä itkuihin. Minulta tuli maitoa suihkuamalla, kärsin suihkutisseistä. Kun vauva alkoi itkeä, maitoa lensi rinnoista ulos kovalla paineella ja vauva ahmi sitä hirmuisella vauhdilla. Sai ilmaa mahaansa ehkä liiasta ruuasta. Piereskeli ja itki tolkuttomasti, vaikka röyhtäytin, imetin eri asennoissa, joskus pumppasin pakkaseen vähän, mutta sekin oli sellainen kierre, että sitten kun pumppasin sitä tuli taas lisää ja lisää... ;)



Pari kertaa meni hermot, rupesin itse itkemään ja tunsin oloni surkeaksi, en vihaiseksi. Silloin mies hoiti vauvaa. Koskaan en ollut vauvalle vihainen, itselleni.



Joskus mietin, enkö osannut lasta hoitaa oikein? Hän oli ensimmäinen vauvamme, toisella ei koliikkia ollut. Toisella kertaa ei myöskään maitoa tullut liikaa... :) On sekin ongelma... ;D

Itse emme jättäneet huutavaa lasta koskaan yksin ja pidimme häntä sylissämme itkun ajan vuorotellen. Jumppa auttoi myös vähän, sitten itku yleensä loppui, kun vauva kakkasi hirveästi ja paineella... ;)

meni hermot, laitoin lapsen silloin pinnasänkyyn...Sitten kun meni rupesi yskimään, kävin taas ottamassa syliin...heijattiin miehen kanssa lakanassa, jumppasin ilmavaivoja yms. mikään ei auttanut. Älä syö ruisleipää, meillä muut lapset eivät ole huutaneet, kun tuon tajusin.

Ei mitään taukoja. Varsinkin iltaisin ja iltaöisin.

Allerginen lapsi oli sitten asia erikseen vielä se kitisi epäsäännöllisesti mutta tuntui että aina, mutta ei sitten kuitenkaan aina... ja siihenpä ei sitten auttanutkaan mikään, koliikki kuulemma ratkeaa vyöhyketerapialla ja on säännöllistä...

Ajattelen vaan, että kaikki vauvathan on koliikkisia ja voisi valmentaa enempi äitejä siitä mitä EI KANNATA SYÖDÄ IMETTÄESSÄ vaikka ei olisikaan koliikkia tai mitään.

Mihin aikoihin lapsi yleensä huusi?

Huusi lähes aina, enimmäkseen iltaisin. Öisin heräili tunnin välein.

Mitä teit huutojen aikana?

Hyssytin sylissä, vein kylpyyn, kokeilin milloin mitäkin. Yritin vain sinnitellä.

Menikö joskus hermot, mitä teit silloin?

Kyllä meni, silloin tarjosin maitoa, ei kelvannut, vaihdoin vaipan ja vein lapsen huutamaan omaan sänkyynsä, laitoin oven kiinni ja menin katsomaan telkkaria.



Mitä ajattelet nyt jälkeenpäin?

Että jos olisi ollut esikoinen, olisi lapset jääneet tähän yhteen.

Huuto alkoi yleensä iltapäivisin ja kesti myöhään iltaan. Välillä vauva nukahti esim. pitkän iltalenkin jälkeen, mutta heräsi uudestaan säpsähäen huutamaan n. puolen tunnin kuluttua.



Huutojen aikana yleensä kärräsin lasta kovaa vauhtia ympäri korttelia, kävelin reippaasti vauva kantoliinassa tai hyssyttelin kotona. Hyssyttelynkin oli oltava aina nopealiikkeistä, että vauva edes vain kitisi eikä huutanut aivan naama punaisena.



Jälkeenpäin ajattelen, että oli jo selvästi lapsen oma ominaispiirre. Meillä on useampia lapsia ja vain tuo yksi on ollut noin vaativa. Nykyisin on jo kouluikäinen, mutta kaikinpuolin haastava ja ennekaikkea TUNNEHERKKÄ lapsi.

nyt on sitten mitä tyytyväisin kuusivuotias eskarilainen!!

Poikamme huusi illalla klo 20-02 ajan, päivisin nukkuin ulkona hyvin mutta oli itkuinen lähinnä iltaisin harvoin päivällä.häntä kannettiin ja tehtiin varmaan kaikki konstit mitä muutkin käyttivät mutta eivät ne paljoa auttaneet.häm vain huusi.



Jotenkin kummasti sitä vain jaksoi, minulla ei mennyt hermot koska tiesin sen jossain vaiheessa helpottavan, nyt näin 4kymppisenä pienen poikavauvan äitinä en ehkä enää jaksaisi samaa rumbaa kuin silloin samalla tavalla mutta onneksi olin nuorempi koliikkivauvamme kanssa.

Ensimmäisellä se kesti melkein nelikuiseksi asti ja se aika oli tietysti äärettömän rankkaa. Muutenkin kaikki oli pienen kanssa vielä opettelemista. En juuri muista niistä ajoista muuta kuin, että pelkäsin iltoja hirveästi. Pikkukakkosen koliikki ei ollut niin järeää laatua. Ehkä kuukauden verran huusi jokaikinen ilta n. klo 19-22. Kannettiin parkuvaa tyttöä miehen kanssa vuoron perään ympyrää telkkarin edessä ja odotettiin, että kello tulee pykälään...



Hermot meni aika useinkin, mutta onneksi minulla on mies, jolle silloin saattoi lapsen ojentaa ja painua itse vaikka kylppäriin jäähylle. Yhden kerran esikoisen aikana suutuin niin, että mies tuli ottamaan lapsen minulta ja sanoin, että vauvaa et satuta. En sellaista tietenkään ollut tekemässäkään, mutta ilmeisesti mies säikähti reaktioni voimakkuutta. Se oli minulle sellainen kolaus, että muistan sen vieläkin, kun hermostun lapsiin. En enää ikinä halua olla niin vihainen, että omat läheisetkin pelkäävät.



Jälkeenpäin ajateltuna lastemme vauva-aika tuntuu vieläkin hurjalta, varsinkin esikoinen otti kyllä totaalisesti luulot pois. Haluaisin ehkä joskus vielä kolmannenkin lapsen, mutta toivon totisesti, ettei hänen kanssaan tarvitsisi kokea koliikkia. Olisi ihana nauttia ihan siitä pikkuvauva-ajastakin, mutta koliikkivauvan kanssa se on aika kovan työn takana. Mutta hengissä siitäkin selvittiin ja niistä kahdesta kirkuvasta kääröstäkin on tullut vallan hurmaavia ja älykkäitä pieniä olentoja. Se oli siis vaivan arvoista.

a) Huusi iltaisin kuudesta yhteentoista ja päivällä yhdestätoista yhteen.

b) Hyssyteltiin ja kuljettiin huoneesta toiseen vauva sylissä. Illalla menimme nukkumaan niin, että vauva isän mahan päällä ja isä nojasi sängynpäätyyn. Lopulta vauva nukahti - usein isäkin.

c) Meni, menin eri huoneeseen. Vauva kehdossa huusi. Kesti noin pari minuuttia, kun palasin. Menin myös ulos ja mies jäi sisälle, ja toisinpäin.

d) Se oli tosi rankkaa aikaa. Onneksi ei kestänyt kuin 2.5 kuukautta. Alkoi kahden viikon ikäisenä ja loppui kun vauva kolme kuukautta. Kyllä se menee ohi, mutta pitää jaksaa olla vain TOSI, TOSI KÄRSIVÄLLINEN.

yksin jouduin hänen kanssaan olemaan viikot, huusi joka ilta 19.00-01.00



hyssyttelin ja jos meinasi hermot mennä itkuun, niin laitoin lapsen vauvuihin ja lähdin metsään kävelemään. Viikonloppuisin kun mieheni oli kotona, niin lähdimme ajelemaan aina joskus 10 aikoihin, vauva oli suht hiljaa (jopa nukkui välillä) kokoajan kun auto oli liikkeessä, 1 jälkeen yöllä tulimme usein vasta takaisin kotiin kun vauva nukkui



minulla oli sikäli vaikeaa yksin vauvan kanssa kun se huusi päivälläkin koliikista kun oltiin päästy, tulehduksia oli aika tiuhaan korvissa



nyt tuo vesseli on jo pian 8 vuotias =)



Jälkikäteen kun ajattelen, niin saan olla ylpeä itsestäni että tuonikäisenä jaksoin yksin nuo kaikki kuukaudet huutavan vauvan kanssa, todella väsynytkin kun vielä olin, valvotti öisinkin

Mikään ei oikeastaan auttanut. Kannoimme vuorotellen. Onneksi oli kesä ja miehelläkin lomaa. Hulluksi siinä meinasi tulla, kun oli niin hirveä univelka. Mutta se meni sitten yhtäkkiä ohi.