Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten olet päässyt yli siitä, että et saa toista lasta?
04.01.2007 |
Nyt kaipaisin sellaisten kokemuksia jotka eivät ole saaneet toista lasta kovasta halusta huolimatta. Me emme saa toista lasta, kaikki keinot on käytetty ja 4 vuotta eletty toivossa ja epätoivossa. Aloin toki käsitellä tätä asiaa jo aikoja sitten mutta nyt kun se on todellista niin vaivaa. En mä nyt sitä koko aikaa mieti mutta olen jo vuosien ajan seurannut muita perheitä, onko lapsia enemmän kuin yksi? Jos on niin olen pettynyt, tunnen itseni huonommaksi.
Sydäntäni suorastaan korventaa kun joku odottaa toista tai kolmatta lasta. Ajatus siitä kaikesta. En nyt enää välttele raskaana olevia kavereitani ja oikeastaan niiden vauvoja on ihan kiva nähdä mutta silti. Tätä pahentaa myös tuo ainokainen joka on nyt 6v ruvennut valittamaat kuinka JOKA ILTA pitää hänellä olla kaveri ja kuinka hän ei halua olla yksin. Lapsella on 2 kaveria tässä lähellä mutta toinen 7v ei jaksa eikä halua nähdä joka päivä ja toinen 4v taas ei muuten vaan voi. Itsekin olen sitä mieltä, että ei lapsemme ikäisen lapsen tarvitse joka ilta nähdä kaveria. Silti tuntuu pahalta kun tarjolla on vain mies ja minä. Pelailemme tytön kanssa joka ilta jne. mutta kaipaa lapsiseuraa.
Lisäksi mieltäni vaivaa kauhea, jäytävä pelko siitä, että ainoalle lapselle tapahtuu jotain! Tiedän, että vaikka lapsia olisi 5 niin menettäminen on sinänsä aivan yhtä kamalaa mutta kun ainoan lapsen menettämisen ei ole jäljellä mitään! Olen aina ajatellut, että hankin 2-3 lasta ja nyt tätä tosiasiaa on todella vaikea kestää. En haluaisi välittää muiden perheluvuista enkä olla kateellinen mutta se on jo jotenkin osa elämää. Toivon löytäväni muita yksilapsisia jakamaan kanssani tätä " kriisiä" . Tuntuu, että olen ihan ainoa.
Ja vielä lopuksi: olen kiitollinen joka ikinen päivä yhdestä lapsestani. Hän saa uskomattoman paljon rakkautta ja olen hänestä niin ylpeä. Hän on suurin lahja mitä minulle on koskaan annettu. Älkää siis sanoko, että ole onnellinen että sulla on edes se yksi, kaikki eivät saa sitäkään. Tiedän sen enkä vertaa tätä tilannetta ollenkaan niihin jotka eivät saa ollenkaan lapsia. Kyllä lapsen saaneillakin voi olla surua vaikka on myös sitä suurta onnea. Haluaisin päästä yli tästä sekundäärisestä lapsettomuudesta, lakata ajattelemasta sitä ja olla 100% onnellinen tälläisenä yhden ihanan lapsen äitinä.
Kommentit (26)
Hei! Meillä esikoinen oli 10kk kun alettiin yrittämään toista ja hän täytti 7 vuotta kahden kuukauden kuluttua vauvan syntymästä.
Raskaus alkoi vasta kun jo luovutin koko homman ja annoin kaikki vauvatavarat pois. (helpommin sanottu kun tehty)
Seuraavan kerran tulin raskaaksi kun esikoinen oli 19v. (tein abortin)
Mainittakoon vielä että mies on ollut sama kokoajan ja esikoinen oli " puolivahinko" .
ONNEA TEILLE YRITYKSEEN!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ette adoptoi? Ihmettelen usein kuinka ihmiset kiusaavat itseään loputtomasti sillä, että eivät saa lapsia. Maailma on pullollaan orpoja lapsia, jotka kaipaavat rakastavia vanhempia.
miten työläs prosessi adoptioprosessi on...
Oman kohdun kasvattama, omista rinnoista ruokittu, näin olla pitää!
-ei ap, mutta toinen, jolle asia erittäin ajankohtainen
Tuolla kehotuksella paljastaa vain oman tietämättömyytensä.
Ap:lle halua toivottaa voimia. Itse joudun pelkäämään että olen vielä joskus tuossa tilanteessa. Esikoinen ja ainokainen on todella pitkään toivottu ja hoitojen tulos. Me varmaankin adoptoimme mikäli emme muuten saa pikkusisarusta, mutta tulee olemaan suuri surutyö luopua ajatuksesta että saisi vielä pienen vauvan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli taannoin elämäntilanne että olin varma, että poika jää ainokaiseksi ja sen asian silloin käsittelin ja surin. No elämä joskus heittää häränpyllyä ja nyt kun poika on 6,5 olen raskaana. Kyllähän tähän on aika radikaalejakin elämänmuutoksia tarvittu.
Oleellista on se, että mitä elämästä haluaa ja mitä on sen eteen valmis tekemään. On hyväksyttävä tietyt biologiset faktat ja niiden kanssa elettävä, mutta jos tuntuu, että tilaa olisi teidän perheessä muillekin lapsille, niin kannattaahan se ajatuksena käydä läpi vaikka, että jos adoptoisitte tai ottaisitte vaikka tukilapsen. Sijoituslapsi on tietysti kanssa yksi vaihtoehto, mutta sitä itse pidän ehkä kaikista raskaimpana vaihtoehtona, jollei itse nyt ihan alan ammattilainen ole.
Itse olen menehtymisen seurauksena ollut koko lapsuuteni perheen ainut lapsi ja uskallan väittää että en ole siitä kärsinyt yhtään. Me asuttiin paikassa, jossa oli paljon kavereita enkä koskaan tuntenut oloani yksinäiseksi. Lapsellasi on varmasti hyvin pian omia kavereita, joiden kanssa voi viettää vapaa-aikaa ja totuus on, että vaikka teille nyt toinen lapsi tulisi, niin eipä hänestä nyt leikkiseuraa enää esikoiselle olisi.
Lisään vielä tähän, että jos ihminen on sitä mieltä, että adoptoitu ei ole samaa sorttia kuin oma biologinen lapsi, niin silloin ihmiselle ei kyllä adoptio sovikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se, ettei adoptio ole verrattavissa biologiseen vanhemmuteen, ei ole mikään mielipidekysymys vaan fakta, joka adoptoivan on ymmärrettävä. Adoptiolapsi on erityistarpeinen lapsi, jolla on takanaan raju hylkäämiskokemus ja se vaikuttaa koko elämään.
Adoptiolapsi toki tuntuu omalta lapselta, mutta on naurettavaa lässytystä väittää etteikö se eroaisi radikaalisti biologisesta vanhemmuudesta!!
ja vanhemmaksi tulotapa on erilainen, mutta kyllä adoptiolapsi silti on _oma_ lapsi. Ja erityistarpeisia lapsia on ihan biolapsissakin, eikä biolasta odottaessaankaan voi tietää, onko se terve vai ei, tuleeko kasvatusongelmia vai ei jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tottakai adoptiolapsen menneisyys luo oman taakkansa adoptiolapsen historiaan ja nykyisyyteenkin. Mutta mikäli perheessä on ennestään biologinen lapsi ja vanhemmat ovat sitä mieltä, että adoptiolapsi ei ole " oma lapsi" tai biologiseen lapseen verrattavissa oleva lapsi (asemaltaan, ei taustaltaan), niin mielestäni on juuri sinun mainitsemistasi syistä syytä unohtaa adoptioprosessi. Sen verran paljon olen adoptioprosessiin tutustunut mitä nyt ylipäätään ihminen voi kirjallisuuden ja tutkimusten valossa, joten ymmärrän kyllä pointtisi. Edelleen olen kuitenkin sitä mieltä, että jos vanhemmat ovat sitä mieltä, että adoptiolapsi ei ole sisällä kasvanut ja omaa verta ja lihaa (mikä on tietty totta, mutta sen ei pitäisi olla tässä jutussa " se juttu" ) ja se pitää ihan mainita, niin silloin biologisten lasten sisaruksiksi en kyllä suosittelisi adoptioa. Kuten en muutenkaan, jos toisten lapsien rakastaminen tuntuu jotenkin vaikealta. Rehellinen pitää olla, ennenkaikkea itselleen.
Me emme voi adoptoida emmekä ottaa sijaislapsia ym. koska mieheni ei missään nimessä halua. Itse olisin täysin valmis ja molemmat vaihtoehdot kiinnostavat. Miehen kanssa on tästä puhuttu jo pari vuotta aina silloin tällöin ja hän sanoo, että ei. Meidän ainokainen tuli hoidoilla ja itselläni on perussairaus sekä vaikea PCO eivätkä uudet hoidot ole tehonneet. Lääkäri sanoi, että hoitoja ei kannata enää jatkaa. Ne eivät tehoa ja perussairaus kärsii. Joten me emme siis todellakaan saa toista lasta. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinun tilanteessasi on vaan sitten pakko tehdä surutyö ja sillä hyvä. Valitettavasti elämässä ei saa kaikkea. Niin julmalta kuin tämä kuulostaakin, niin minusta se on kuitenkin tärkeää, että lapsesi saisi kokea, että " tämä perhe on nyt tässä, eikä se ole millään tapaa vajaa" . Sen verran pitkään ap minäkin ehdin elää sinun elämäntilanteessasi, että jotain uskallan siitä arvata. Meillä miehen vaihto (joka ei kyllä tullut minun aloitteesta) auttoi asiaan ja siten sain oppia että never say never...
Meillä ei ole mitään sairautta tai muutakaan selitettävissä olevaa syytä, miksen tule raskaaksi. Esikoinen sai alkunsa luomuna 3,5 vuoden yrittämisen jälkeen, enkä halua hoitoihin (ainakaan vielä) niiden stressaavuuden vuoksi. Joten olen vähitellen alkanyt hyväksyä sen, että emme välttämättä saa toista lasta. Ainokaisemme on ihana ja tuo iloa jokaiseen päivään ja pitäydyn olemaan tyytyväinen siitä, enkä suremaan sitä, ettemme ehkä saa toista. Ajattelen yksilapsisen perheen elämän hyviä puolia, enkä niitä huonoja. Onneksi meillä on kummankin puolelta iso suku ja naapurustossa asuu paljon lapsia, joten leikkikavereita löytyy aina kun tarvitaan. Elämä on niin paljon helmpompaa kun tyytyy siihen, mitä saa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ado/biolapsi-kiistaa, kerronpa vain, että tuntemistani adoptioperheistä varmaan 80 prosenttia on sellaisia, joissa mies ei ole yhtään ollut aluksi halukas adoptioon. En tiedä onko miehillä joku päähänpinttymä tai mikä lie siitä geenien jatkumisesta, mutta kun prosessiin on ryhdytty ja varsinkin kun lapsi on tullut, isät ovat olleet täysin tohkeissaan ja vielä itsekin ihmetelleet, että mikä lempo heillä oikein oli asiaa vastaan.
Halusin kovasti vielä kolmannen lapsen, jotta olisimme " suuri" perhe. Halusin kolmatta siitäkin huolimatta että takana oli neljä keskenmenoa ja kaksi vaikeaa raskautta joissa lapset syntyivät viikkoja etuajassa. No vihdoin viimein tuli ja pysyin raskaana. Poika syntyi 12 viikkoa etuajassa ja kuoli ollessaan 13 päivää vanha.
Mulle tehtiin sterilisaatio viimeisimmän lapsen syntyessä, johtuen juuri " rikkinäisestä" kropasta, joka ei raskauksia kestäisi enää.
Täytän huomenna 28 vuotta. On ihanaa olla kahden elävän lapsen äiti, mutta se on väärin että näin nuorena, tietää varmasti ettei bio lapsen saaminen ole mahdollista.
Elämä on, ei voi muuta sanoa. Kaikille meille on oma polku luotu ja sitä on tallatava vaikka miten kipeää ottaisikin.
Lisään vielä että tiedän monia ikäisiäni jotka eivät vielä vuosiin edes harkitse lasta. Lehdissä julkkikset hehkuttavat miten he haluavat vauvan mutta vielä ei ole kiire, sillä ikää on vasta jotain 33-36 vuotta...
Ihmettelen vaan...
Nytkin ollaan yritelty säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta enpä usko, että toista saadaan. Parempihan se on tyytyä tähän yhteen, jotkut kun ei saa yhtään!
Hei! Olen kohtalotoverisi sillä erotuksella, ettemme ole edes yrittäneet toista lasta. Mies ei halua, minä tahtoisin. Tyttömme on viisivuotias ja jää näillä näkymin ainokaiseksi.
Minä kärsin asiasta eniten. Olen kohta 40 ja tiedän, että ehkä en ikäni takia tulisi raskaaksi mutta haluaisin antaa toiselle lapselle mahdollisuuden. Mies sai tyttölapsen niin kuin oli hartaasti toivonutkin eikä kaipaa muuta. Tyttö on puhunut välillä sisaruksista mutta hänellä on paljon kavereita ja tuntuu ajattelevan, että tämä on meidän perhe.
Yritän ajatella asiasta järkevästi ja tulematta katkeraksi. Olenhan saanut jo niin paljon. Minulla on ihana mies ja aivan hurmaava tytär. Mitä muuta tarvitsisinkaan ollakseni onnellinen? Olen käyttänyt mielikuvaharjoittelua. Olen kuvitellut, mitä tapahtuisi, jos tulisin raskaaksi vastoin mieheni tahtoa. Se aiheuttaisi todennäköisesti ison kriisin. Minä saisin lapsen mutta menettäisin hyvästä parisuhteestani jotain ehkä lopullisesti. Tämän ajatuskuvion jälkeen tyydyn aina ilomielin siihen, mitä minulla nyt on.
Sinun tilanteessasi yrittäisin hyväksyä, että teidän perheenne on nyt siinä. En kiduttaisi itseäni ajatuksella toisesta lapsesta. Haluaisin olla onnellinen lapsesta, joka on olemassa.
--- eli lapsettomuushoidotkin?Nehän voivat kestää vuosia...jopa 10 vuotta ja 25% ONNISTUMISMAHDOLLISUUS ESIM. KOEPUTKIHEDELMÖITYKSESSÄ...
- ENTÄ kansainvälinen adoptointi- sekin voi kestää vuosia...
TSEMPPIÄ!
PS. koiranpentukin voi helpottaa stressiä aluksi.
Kaikkea hyvää.)
Suomessahan jonot ovat tuskaisen pitkät. En tiedä itse adoptiojutuista Suomessa juuri mitään, mutta itse muutin jokin aika sitten Pohjois-Amerikasta Suomeen. Siellä on myös valkoihoista lasta vaikea adoptoida, mutta niin kauheaa kuin se onkin niin USA:ssa ja Kanadassa intiaanin tai mustan lapsen adoptioaika on 2 viikkoa sen jälkeen kun vanhempien taustat on kartoitettu. En tiedä onko Suomella sinne jotain sopimusta, mutta me harkitsimme intiaanivauvan adoptiota siellä asuessamme ja olisimme tosiaan kaikkineen saaneet hänet parin kk:n iässä meille. Asia kuitenkin kaatui syistä, joita en halua kertoa.
Tuttavaperheemme (valkoihoisia) adoptoi USA:ssa juuri mustaihoisen pienen vauvan, hän tuli heille myös parin kk:n iässä. He siis halusivat lapsen ihonväristä välittämättä (niinkuin sen aina pitäisi tietenkin olla), mutta Amerikan ihmemaassa kaikki vain on valitettavasti mahdollista....
Alue: Aihe vapaa
Mut ymmärrän kyllä halusi isompaan perheeseen. Eikä se mun mielestä ole itsekästä sellaista toivoa. Ajatellaan niin, että jos teitä on kerran lykästäny lapsen saannissa, voi se tapahtua toistekin. Nyt pitäs vaan lakata miettimästä ja stressaamasta. Sekin vaikuttaa. Onko adoptio täysin poissuljettu vaihtoehto? Kun kerran lapsenne on jo noin iso, voisi tulla kysymykseen vähän isommankin lapsen adoptointi.