mies pellolle

Toivottavasti jaksat pahimman yli. Kyllä aurinko vielä paistaa elämääsi. Voimia & halaus.

Ihan oikeasti tuo vaati rohkeutta ja paljon uskoa itseen ja yksin selviytymiseen.. ja totta kai selviydyt. Kun pahin olo menee ohi, teillä tulee olemaan vauvan kanssa oikein mukavaa kahden. Toivottavasti sinulla on ystäviä ja perhettä lähellä auttamassa lapsen hoidossa, jos väsymys iskee, ja jotta pääset välillä omiin menoihisi. Hengähdystauot auttavat jaksamaan. Hemmottele itseäsi nyt jollain oikein kivalla jutulla.

muutoksen elämääsi. Rankkaa varmasti mutta eipä tarvitse miehen edesottamuksista huolehtia pienen lapsen ohella. Muista hemmotella itseäsi. Olet sen ansainnut!

On todella hienoa että jollakin on sisua ja ROHKEUTTA tälläiseen tekoo *katellisena* voi kumpa minäkin.



Meillä kanssa viina ohjaa ajoittain miehen elämää...viina menee siis minun ja lapsen edelle ja juomaan on päästävä vaikka me oltais kuinka sairaana tai väsyneitä tahansa.



Olen kanssa niin väsynyt tähän suhteeseen, näihin jatkuviin lupauksiin jne. Mutta minulla ei ole sitä rohkeutta ja ylpeyttä lähteä ja jättää kaikki tämä taakse. Sillä tässä perheessä on myös todella paljon niitä onnellisia, hyviä hetkiä. enemmän kuin huonoja =)



Et ole ainoa joka kärsii tälläisestä, meitä on useita.



Mutta voimia sinulle ja pikkuisellesi. Kyllä se aurinko paistaa vielä sinne risukasaankin.

Voin sanoa että et ole ainoa jolla on ollut samanlaisia ongelmia. Olen ollut yhdessä mieheni kanssa 2,5v. ja meillä on puolivuotias poika. Alkoholi on ollut aina kuvioissa eikä hän ole hiljentänyt tahtia vaikka olen tehnyt kaikkeni sen eteen. Viime joulukuussa huomasin olevani raskaana (yllätysraskaus) ja päätin pitää lapsen vaikka olen vielä opiskelija eikä taloudellinen tilanne ole kauhean hyvä.



Ajattelin (sinisilmäisenä) että jospa se mies aikuistuu kun on perheenlisäystä tulossa ja alkaa käyttäytymään järkevämmin. Raskausaikana huomasin että meno on ihan samanlaista, kaverit on edelleen tärkeitä eikä kotona viihdytä kuin hetki. Jutelteltiin asiasta ja mies sanoi että häntä pelottaa tuleva tilanne (siis vauvan syntymä) ja haluaa siksi mennä vielä kun se on mahdollista.



Poika syntyi heinäkuussa pari viikkoa ennen laskettua aikaa. Mies oli koko ajan menossa vaikka tiesi että lähtö voi tulla ihan milloin hyvänsä. Supistukset alkoi vasta samana päivänä kuin poika syntyi mutta miehen pitikin lähteä kuskiksi kavereilleen! Minä olin sitten vanhempieni luona tuskissani ja odottelin että milloin herra tulee kotiin. Lopulta hän sitten saapuikin kun soitin ja sanoin että nyt on pakko lähteä sairaalaan. Kysyi vielä että onko nyt tosiaankin lähtö edessä. Ilmeisesti ei olisi halunnut lähteä kavereidensa luonta minnekkään. Sairaalaan kerkisimme ihan hyvin ja synnytys oli nopea ja helppo. Miehelläni oli kamala kiire pois laitokselta kun piti päästä ryyppäämään pojan syntymän kunniaksi.



Vauva arki jatkui samanlaisena. Vähintään joka toinen viikonloppu piti mennä ryyppäämään ja lisäksi kavereita piti kuskailla aina kun mahdollista. Olin siis käytännössä yksinhuoltaja vaikka mieheni asuikin saman katon alla. Lokakuussa hän lähti kouluun kauemmas joten olen viikot yksin pojan kanssa. Viikonloppuisin mieheni ei malta olla neljän seinän sisällä vaan ryyppää ja rellestää kavereidensa kanssa. Lisäksi hänellä ei ole mitään käsitystä rahasta, hän tuhlaa kaikki rahansa samana päivänä kun sitä tulee ja sitten on loppukuun persaukisena. Bensarahat kouluun hän pummaa kavereiltaan tai joltain joka hyvä uskoisena lainaa. Takaisinmaksulla ei sitten olekkaan kiire..



Viime viikonloppuna sain sitten tarpeekseni (syitä oli muitakin kuin ryyppäminen, mm. epäluotettavuus ja valehtelu) ja jätin pöydälle lapun että meidän yhteinen aika alkaa olemaan lopussa. vietin koko viikonlopun vanhempieni luona enkä aio olla kotona silloin kun mieheni tulee koulusta viettämään viikonloppua. Nyt hän hakeutui a-klinikalle ja vannoi muuttuvansa taas yhden kerran. Totta puhuen minä en usko sanaakaan hänen lupauksiin, niin monta kertaa hän on luvannut ja sitten pettänyt lupauksensa. Sovimme että hän on tästä lähtien viikonloput pojan kanssa ja minä olen sitten viikolla.



Asumme edelleen samassa asunnossa, meillä on yhteinen asunto enkä minä voi häntä heittää ulos ellei hän itse sitä halua. En haluaisi muuttaa tästä asunnosta itsekkään koska tämä sijaitsee rauhallisella alueella ja vuokraltaan halpa. Jos homma ei ala onnistumaan niin pitää minun sitten pakata kassini.



Tulevaisuus pelottaa aika paljon. Eniten pelkään sitä, että pystynkö sanomaan hänelle ei jos hän yritttää tehdä sovintoa. Taidan olla vähän liian kiltti kun mies saa tehdä mitä haluaa ja minä annan aina anteeksi. Yritän parhaani että pääsisin irti hänestä, rakkaudella kun on aivan tajuton voima. Rakastan miestäni todella paljon mutta järki sanoo ettei tuommoisen miehen kanssa voi elää. En halua pilata omaa enkä poikani elämää alkoholistin takia. Näin jälkeenpäin mietin että miksi edes tutustuin häneen kun meininki oli jo silloin nähtävissä. Ehkä minä rakastun vain renttuihin...



Voimia sinulle todella paljon, olen varma että me selvitään kunhan pahimmasta ajasta pääsee yli. Kun saa asioihin vähän kaukaisempaa näkökulmaa niin tajuaa että ratkaisu on ihan oikea ;o)



Täälläkin on itketty aika paljon mutta onneksi olen tottunut yksinoloon jo aika hyvin. Minulla on myös mahtava tukiverkosto ja sitä tällä hetkellä tarvitsenkin todella paljon. Yritän ajatella positiivisesti, eipä tarvitse enää valvoa öitä ja odotella että milloin mies tulee reissuiltaan.



Hyvää jatkoa sinulle,



t: Merilokki