Raskauden siirtäminen masennuksen vuoksi?
Moi! Omaanko kohtalotoveria ollenkaan: Olen 21-vuotias ja olemme mieheni kanssa päättäneet antaa lapselle mahdollisuuden liittyä seuraamme, mutta kuinka ollakaan...masennus estää. Olen syönyt lääkkeitä vasta toukokuusta lähtien, mutta kuvittelin jo pärjääväni=/ Siispä suunnitelmamme hiukan siirtyy, vaan kuume jää. Asun Vantaalla, olisin enemmän kuin kiitollinen ystävästä!
Kommentit (5)
Mulla onneksi lääkitys ja psykologin kanssa keskustelut auttoi ja jätinkin lääkkeet posi puolenvuoden sisään. Toki pelko siitä että masennus uusii on aina olemassa, eihän tämäkään ollut ensimmäinen kerta.
Nyt olen kuitenkin vajaa 3kk ihanan tyttövauvan ylionnellinen äiti ja vaikka välillä on synkkää, niin tuo ihana lapsi tuo jokaiseen päivään aurinkoa. :)
On mulla ollut ns. babybluesia mutta onneksi se on pysynyt " kurissa" , ei ole tarvinnut ammattiapuun tai lääkitykseen turvautua. Vertaisryhmään aiotaan vauvan kanssa kuitenkin osallistua, saadaan viikkoihin siitä sisältöä ja toivonmukaan myös uusia ystäviä joilla smankaltaisia tuntemuksia.
Älä ap lannistu, aina ei kaikkea saa juuri silloin kun haluaisi, mutta myöhemmin saatuna se voi olla vieläkin ihanempaa ja tuntuu varmasti arvokkaamalta kun sitä on joutunut odottamaan. Toivotan sinulle onnea, terveyttä ja voimia jaksaa eteenpäin. :)
Minulla vastakkainen tilanne...itselläni pari vuotias poika ja sairastuin synnytyksen jälkeen masennukseen..Poika tuli perheeseemme vahinkona mutta toivottuna.Vaikka meilläkin rankkaa on ollut,ei siltikään pysty sanomaan että poikaa katuisin.Pinna palaa varmaan vaan huomattavasti helpommin kun muutenkin on mieli maassa ollut pitkään.Lääkkeitä on itselle vaihdettu jo monta kertaa ja mieli mennyt vielä useammin edestakaisin..Psykologin kanssa puhuttu jo pitkään ongelmasta.Ei tämä helppoa ole kenelläkään mutta aina täytyy jokin ilo elämässä löytää.Ei sitä muuten eteenpäin jaksa..
Tuolta löytyy paljon jutustelua liittyen raskauteen ja mielenterveyteen
http://www.tukiasema.net/keskustelu/show.asp?id=7085&c=211&p=1&pm=1
hei! kaipaisin kirjottelukaveria... olen 4v pojan äiti, käyttänyt 2v sepramia masennukseen joka ilmenee jatkuvien sairauksien pelkona... kirjoitellaanko??
tuota, minulle sanoi kallonkutistaja aikoinaan että nyt napsit noita cipramileja ja heivaat suosiolla ne vauvahaaveet, mutta en uskonut sitä, koska ajattelin, että tiedän mitä haluan ja mihin kykenen. lapsi oli juuri sitä mitä tarvitsinkin, masennus ei vaivannut pariin vuoteen mutta nyt poika on 2-vuotias ja tänään on taas vähän paha päivä...
tiedän toki, että toimin itsekkäästi hankkimalla lapsen jotta voisin itse paremmin, oppisin pitämään itsestäni huolta ja saisin elämälleni tarkoituksen, mutta vauvakuume oli ehtinyt vaivata mua jo monta vuotta.
en ole katunut vaikka välillä on rankkaa ollutkin, sillä uskon, että ei se sen helpompaa muillakaan ole. mä vaan olen vähän rehellisempi itselleni kuin muut äidit, koska olen asioista puhunut ammattilaisten kanssa joskus ääneen.
veikkaan, että jokaiselle tulee joskus sellainen fiilis, että tekisi mieli paiskata parkuva vauva seinään kun on itse oikein väsynyt, mutta muut eivät välttämättä myönnä sitä. tarkoitan siis kaiken kaikkiaan, että jos masennuksesta kärsinyt ihminen hankkii lapsen, hän saattaa olla hyvin altis syyttelemään itseään ja epäilemään kyvykkyyttään vanhempana, jos välillä sattuu olemaan pinna hiukan tiukalla. tosiasiassa se on kyllä kaikilla välillä, eikä tarkoita automaattisesti sitä, että olet sekopää jonka olisi pitänyt jättää lapsi hankkimatta.
tää maanisdepressiivisyys kuuluu olennaisena osana mun persoonaan, tulen aina olemaan tällainen, enkä ryhdy pelkäämään lapseni puolesta sen vuoksi. puolustan oikeuttani olla oma itseni, ja uskon että se tuo tietynlaista tasapainoisuutta olemukseeni, vaikka synkkyyteen taipuvainen olenkin. pyrin olemaan rehellisesti oma itseni, koska uskon siitä olevan jonkinsorttista hyötyä pojalleni.
no niin, näistä asioista jaksaisin jauhaa loputtomiin. tää on jo niin pitkä ettei kukaan jaksa lukea kokonaan...
mutta siis: jokainen siis kuunnelkoon omaa sisäistä ääntään, myös vanhemmuusasioissa, aamen!