Kun haikara ei tule...
Tympii niin jumalattomasti, kun kaikissa lähipiirin sateenkaariperheissä on onnistuttu ensimmäisellä tai viimeistään toisella yrittämällä. Ainakaan kukaan ei julkisesti puhu vaikeuksista. En jaksa uskoa että me vaimon kanssa ollaan ainoa kahden naisen perhe, jossa kaikki ei olekaan onnistunut mutkattomasti! Ollaan oltu klinikalla inseminaatiohoidoissa viime keväästä asti, kaiken piti olla ihan kunnossa mutta ei vaan onnistu. Seuraava vaihtoehto on koeputkihedelmöitys.
Olisi kiva vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa, joka oikeasti tietää mistä on kyse. Lapsettomuuspuolella kaikki puhuu kuin olisivat heterosuhteessa (mikä sitten lie tilanne oikeasti), täällä taas ihmiset hihkuu kun ekalla inssillä tärppäsi. Koditon siis kummassakin yhteisössä... Jos täällä pyörii ketään, jolla haikara on jatkuvasti eksynyt väärään osoitteeseen, ilmoittaudu!
Kommentit (7)
En varsinaisesti kuulu tänne, mutta haluan vain sanoa että älä vielä heitä kirvestä kaivoon. Minulle tehtiin 6 inseminaatiota ja ja kaksi keskeytettyä hoitoa, munikset olivat kerenneet jo puhjeta eli hoitoa ei kannattanut tehä.
Viimenen hoito sitten onnistui. Mukavaa joulua ja toivotaan tärppionnea.
Minun lapsikultani oli " tekeillä" kolmisen vuotta, keinot muuttuivat koko ajan järeimmiksi kun hän sitten viimein syntyi lahjasoluilla. Tuntuu että väliin unohdetaan että itselliset/naisparitkin voivat kärsiä lapsettomuudesta (eikä sillä tarkoiteta silloin että spermaa ei ole saatavilla omalta ukolta, kuten jotkut katsovat asiakseen vitsailla).
Kirjoittelin aikanaan tuolla Lapsettomuuspuolella, suurin osa siellä tosiaan taitaa olla mies-nainen-perheitä. Itseäni arastelutti aina tuoda sinkkuuttani esiin, ties kuka moralisti voisi tulla kommentoimaan ja saada mielen masentumaan.
Tuolla SETAn Rainbow-foorumin (www.keskustelu.seta.fi ja sieltä rekisteröityminen Raibow-alueelle) puolella on käyty viime aikoina keskustelua näistä asioista. Suinkaan kaikilla ei tärppää ekalla eikä edes inssien avulla, vaan ihmiset ovat käyneet läpi todella pitkiä ja tuskallisia hoitoja - monet myös " vaihtaneet synnyttäjää" , mikä ei sekään ole kivuton eikä yksinkertainen prosessi (toisin kuin monet vähemmän asiaa miettineet luulevat).
Voin kuvitella, että kaikkien " meillä tärppäs kolmannella" , " aijaa, meillä tärppäs ekalla molemmilla kerroilla" -kommenttien keskellä on rankkaa, kun viivoja tikkuihin ei ala kuulua.
Onnea matkaan, ette suinkaan ole ainoita joilla hoidot pitkittyvät, ja käyvät henkisesti (ja taloudellisesti) todella raskaiksi. Näistä vain niin harvoin ihmiset puhuvat ääneen...
Hei,
mielestäni Rainbow-foorumillakin puhutaan tosi varovasti hedelmällisyysongelmista, luulen että ne ovat niin kipeitä. Tunnen kolme pariskuntaa, joilla on ollut pitkä prosessi ja synnyttäjää on jouduttu vaihtamaan. Sittenkin on voinut olla hedelmällisyyden kanssa ongelmia sillä toisellakin. ja tietenkin aina se joka on joutunut luopumaan synnyttämsiestä, on joutunut tekemään surutyötä.
Nämä kaikki ovat kuitenkin tavalla tai toisella lopulta saaneet elämäänsä lapsen!
On kurjaa, ettei homoseksuaalien lapsettomuuskivusta, -pelosta sekä hedelmällisyysongelmista puhuta enempää. Siksi tuntuukin niin julmalta, kun nyt julkisuudessa puhutaan lesboista jotka ' tekee' lapsia ' omaksi huvikseen' . Se on ihan pimeetä, monin tavoin.
Miksei meidän murheet ole yhtä arvokkaita kuin muiden?
Ana
Ja sit kaikissa julkisissa keskusteluissa kun puhutaan hedelmöityshoidoista se lähtöasetelma on että heteroilla on ongelmia joita hoidetaan ja se on voi että niin hirveän raskasta, yksittäiset naiset/ naisparit vaan hakee siittiöitä klinikalta. Monella se näin onkin, mutta vois huomioida keskusteluissa tosiaan tän toisenkin puolen!
Onkohan siinä jotain syvään juurrettua kaksinkertaista epäonnistumisen tunnetta, että kun yhteiskunta laajalti sanoo ettei minulle kuuluisi lasta ja sitten vielä " luonto" tuntuu sanovan samaa?
Täällä sama tarina, vuosi ollaan rampattu hoidoissa, ensin inseminaatioissa ja nyt ivf-hoidoissa -tuloksetta. Eikä lääkäri ole vielä mitään vikaa löytänyt paitsi lievähkön endon.
Eniten rasittaa heterokavereidemme asenne. He kuvittelevat asennoituvansa liberaalisti, mutta silti rivien välistä kuulee, että meidän (naisparin) lapsettomuutta ei oteta tosissaan. Ihan kuin me oltaisiin haluamassa kuuta taivaalta eikä se niin ihme jos " ei ihan heti saakaan kaikkea mitä haluaa" . Uskoisin, että jos joku heteroystävämme olisi kertonut lapsettomuushoidoistaan, niin asenteet olisivat olleet sekä kauhistuneita että erittäin huolestuneita.
Itkettää ja masentaa ja suututtaa ja vaikka mitä. Taloushuolet sekä juupas-eipäs lakikeskustelu pistävät vielä oman taakkansa meidän niskaamme.
Oikeasti joskus tuntuu ettei enää jaksa, että pitäisi lyödä hanskat tiskiin. Mutta ainakin tähän saakka sitä jaksamista on aina jostain löytynyt aina uuteen hoitoyritykseen.
Voimia, niin kulunut toivotus kuin se onkin.
Hei!
Mekin ollaan oltu hoidoissa jo vuosi, yrityskertoja on lukuisia, ilman lääkitystä ja lääkityksellä. Rahat hupenevat kovaa vauhtia eikä enää tiedä kuinka kauan voimme jatkaa. Mitään lääketieteellistä syytä minullakaan ei ole lapsettomuuteen, puolisollani on endometrioosi ja muuta häikkää kierrossa, joten siksi yritämme näin päin.
Setan keskustelupalstalla käyty keskustelu on mielestäni kuitenkin tuonut näkyväksi tämän lapsettomuus-asian. Keskustelu on ollut asiallista, ja listasta näkee, että sitä on luettu todella ahkerasti, vaikka vastaajia ei olekaan ollut kovin paljon. Kun liityin palstalle joskus vuosi sitten, vaikutti todellakin, että kenelläkään ei ole tällaista ongelmaa ja uusista vauva-tulokkaista vain hehkutettiin. Onneksi emme kuitenkaan ole yksin, on paljon helpompaa jaksaa yrittää aina uudestaan ja uudestaan, kun tietää, että on muitakin samassa tilanteessa olevia, jotka myös jaksavat yrittää monista vastoinkäymisistä huolimatta.
Sitten heteroystävistä. Minulla on viilentyneet välit huimasti erääseen heteroystävään, joka on pienen lapsen äiti. Olin todella iloinen silloin, kun hän kertoi aikoinaan raskaudestaan ja elin mukana hänen odotuksessaan ja sain kuulla säännöllisin väliajoin miten kaikki etenee. Itse asiassa tämä kokemus ystäväni odotusajasta ja lapsen syntymästä sai minut miettimään, jos sittenkin hankkisin itsekin lapsen. Mutta nyt, kun itse olen vuoden verran yrittänyt kertoa tuntemuksistani tälle " muka niin suvaitsevalle ystävälle" , tuntuu, että hän katsoo minua " tuon siitä saa kun yrittää jotain luonnotonta" -katseella. En todellakaan ole saanut pienintäkään ymmärrystä tai tukea häneltä. Siksipä en nykyään, jos joskus harvoin näemme, enää edes ota puheeksi asiaa. Mielestäni siinä ei ole enää juurikaan ystävyyttä jäljellä, jos ei pysty yhtään eläytymään toisen asemaan ja olemaan tukena. Siksipä olen päättänyt olla puhumatta asiasta kenellekään heteroystävälleni. (En silti väitä etteikö sellaisiakin heteroita olisi olemassa, jotka ymmärtäisvät).