Kertomus Ninnulin lokapojan käynnistetystä synnytyksestä

Tässä vihdoin lupaamani synnytyskertomus:

Torstaina 27.10. menimme mieheni kanssa aamulla kahdeksaksi TYKSin äitiyspolille, raskausviikkoja tasan 42. Olimme käyneet polilla viimeksi maanantaina yliaikaiskontrollissa ja silloin lääkäri totesi, että kohdunsuu oli vain sormelle auki ja kanavaa oli jäljellä ¿vaikka kuinka paljon¿. Niinpä meille ei ollut varmasti luvattu käynnistystä vielä torstaillekaan. Olimme siis jännittyneillä mielin, kuinka kävisi, lähetettäisiinkö vielä kotiin pariksi päiväksi.



Riemuni olikin sitten melkoinen kun lääkäri totesi, että kaksi sormea mahtuu hyvin, ei ollut mitään estettä käynnistykselle! Lääkäri määräsi meidät siirtymään synnytyssaliin odottamaan kalvojen puhkaisemista. Mieheni kävi soittamassa isovanhemmille ja isoveljelle että nyt ei tullakaan enää takaisin ilman vauvaa! Kello oli n. 9.30 kun sitten kalvot puhkaistiin ja alettiin odottaa varsinaista synnytyksen käynnistymistä. Jäimme kahdestaan odottelemaan alkaisivatko supistukset itsestään. Istuskelin keinutuolissa ja katselimme sydänkäyrän piirtymistä, supistuksia ei tullut kuin pari aivan pientä. Kätilö päästi minut välillä irti käyrältä kävelemään käytävälle. Koska supistelu ei kuitenkaan alkanut kunnolla, laitettiin minulle oksitosiinitippa n. klo 12.



Tippa oli aluksi pienellä teholla, 20 ml/h (en ole varma, onko tämä oikea yksikkö mutta koneen näytöllä ainakin siis luku 20) ja kävelin edelleen edestakaisin käytävää ¿tippatanko¿ mukanani. Muutama supistus tuli mutta harvakseltaan, niinpä tehoa nostettiin 40:een ja jatkoin kävelyä käyden välillä istumassa keinutuolissa sydänkäyrällä. Supistukset olivat edelleen aika lieviä, nopeita ja harvakseltaan. Niinpä kätilö päätti taas nostaa tipan tehoa, enkä pistänyt vastaan, koska halusin todellakin vauvan jo syntyvän! Teho nostettiin 60:een kellon ollessa arviolta 13.30. Kätilö jätti meidät taas keskenämme ja sanoi, että koska kätilöillä vaihtuu työvuoro kahdelta, seuraava kätilö saa sitten katsoa kohdunsuun tilanteen. Tätä ei siis ollut katsottu kalvojen puhkaisun jälkeen.



Aluksi lähdimme taas kävelylle mutta supistukset alkoivatkin tehostua nopeaa tahtia ja päätin palata synnytyssaliin. Huoneeseen päästyämme minulle tuli yhtäkkiä huono olo ja samantien oksensin roskikseen. Supistuksia tuli yhtäkkiä niin tiheään, että en halunnut liikkua mihinkään vaan jäin seisomaan siihen roskiksen vierelle tippatankoon nojaten miehen tukiessa vierellä. Mielestäni kuitenkin, vaikka supistukset olivat teräviä ja tulivat tiheään, ne eivät olleet kovin pitkiä ja ajattelin, että kyllä tämä on vasta alkua ja tässä täytyy vaan sinnitellä. En halunnut vaivata kätilöjä, joiden vuoro oli juuri vaihtumassa, ajattelin odotella rauhassa, vaikka kipu olikin jo melko kovaa. Valitin jo ääneen supistuksien tullessa.



Kahden jälkeen tulivat sekä vanha että uusi kätilö katsomaan tilannetta ja ensimmäinen kätilömme silminnähden hämmästyi nähdessään millaisessa jamassa olin ja kun kerroin oksentaneeni, hän sanoi, että nyt alkaa kuulostaa synnytykseltä! Uusi kätilö halusi laittaa minut sydänkäyrälle ennen kuin katsoisi kohdunsuun tilanteen. Sanoin että en halua istua paikoillaan, joten sipsutin tippatankoni kanssa käyräkoneen vierelle ja seisoin siinä sitten piuhoissa puristaen tankoa supistusten tullessa kovaan ääneen valittaen. Mieheni piti tippatankoa pystyssä ja toisella kädellä hieroi selkääni. Supistusten välillä nojauduin hetkeksi häntä vasten mutta ehdin hädintuskin hengähtää välillä kun jo seuraava supistus oli alkamassa. Tässä tilanteessa tuli sisään kandiopiskelija, nuori mies, joka kysyi aina tullessaan, miltä nyt tuntuu. Pahalta tuntuu, sain puhistua ja nokkelana poikana kandi kysyikin sitten, että miltä kuulostaisi kivunlievitys? Hyvältä kuulostaisi, vastasin ja hän lähti juoksujalkaa kätilöä hakemaan¿ Kätilö tulikin nopeasti ja he tarkistivat kohdunsuun tilanteen. Kandi katsoi ensin ja sanoi sen olevan 7cm auki. Kätilö kokeili seuraavaksi mutta hänen arvionsa oli 4-5 cm. Lähtivät hakemaan anestesialääkäriä epiduraalipuudutusta varten.



En jaksanut enää nousta sängyltä, huusin vain että sattuu, sattuu ja äkkiä se puudutus! Onneksi anestesiahoitaja ja -lääkäri tulivat nopeasti (vaikka se ei siltä tuntunut). Selän valmistelu tuntui kestävän ikuisuuden ja huusin vähän väliä että äkkiä nyt, äkkiä nyt. Selän saaminen oikeaan asentoon oli vaikeaa ja minusta alkoi tuntua kuin ponnistuttaisi. En uskaltanut sitä heti sanoa, kun pelkäsin, etten saisikaan puudutusta. Juuri ennen kuin lääkäri oli pistämässä oli kuitenkin pakko sanoa, että tuntuu kuin jotain olisi tulossa! Ja homma seis ja kätilöä hakemaan¿ Kätilö tuli ja hänelle kerrottiin tilanne. Kohdunsuuta tarkistamatta hän sanoi vain, että juurihan se oli vasta 4-5cm, se on vaan sellaista paineentunnetta eikä varsinaista ponnistuttamista. Kätilö laski tipan tehon 40:een. Anestesialääkäri jatkoi puuduttamista ja se kävikin lopulta ihan helposti. En tiedä johtuiko tipan laskusta vai puudutuksesta mutta supistukset alkoivat heti lieventyä ja väli piteni hieman. Olin suunnattoman helpottunut. Ponnistamisen tarve tuntui kuitenkin joka supistuksella ja kätilö tarkisti tilanteen kohdunsuulla ja sanoi että voit alkaa pikkuhiljaa työnnellä!



Tein muutamia harjoitustyöntöjä siinä epiduraalin tehoamista odotellessa ja hetken kuluttua supistuksia ei enää tuntunut lainkaan ja sain alkaa ponnistaa tosissani. Olin etukäteen ajatellut että haluan ponnistaa kyykyssä tai jakkaralla, koska edellisellä kerralla en tuntenut puoli-istuvaa asentoa hyväksi. Nyt kuitenkin riitti, että minut nostettiin puoli-istuvaan asentoon, sanoin että tämä on hyvä ja aloin ponnistaa. Epiduraalin vaikutus oli vasta tulossa huippuunsa, joten viimeisiä supistuksia en enää tuntenut lainkaan, pyysin muita kertomaan, milloin pitää ponnistaa. Alkaessani ponnistaa katsoin kelloa, se oli 15.25. Mieheni oli kertonut että oli lyönyt työkaverin kanssa vetoa siitä, että vauva syntyy klo 8-16 välisenä aikana. Ajattelin että siihen on nyt osuttava että saadaan voitto kotiin. ;) Muutaman supistuksen ajan ponnistelin ja joka työnnöllä tunsin että jotain tapahtui, mistä sain yhä lisää voimia. Kello oli 15.44 kun vauva putkahti maailmaan. Olin ponnistanut silmät kiinni ja kun avasin silmäni, kätilö piti vauvaa ilmassa edessäni ja sanoin vain että SE ON POIKA! Poika pääsi rinnalleni lämmittelemään, istukka poistui helposti ja sitten piti vielä ommella muutama tikki, koska olin revennyt hiukkasen. Tikkien ompelu tuntui ikävältä, vaikka se olikin niin pientä verrattuna aikaisempiin kipuihin. En vaan olisi halunnut enää minkäänlaista kipua. Onneksi niitä tarvittiin vain viisi.



Olimme suunnattoman helpottuneita kun pitkän odotuksen jälkeen synnytys oli lopultakin ohi ja meillä oli toinen ihana poika. Strategiset mitat olivat 4200g ja 54cm, pipo 37cm. Poika oli syntyessään siis tasan metrin äitiään lyhyempi. Eipä ihme, jos viimeiset raskausviikot olivat aika tukalia! Vaikka synnytys oli raju, kivut kovemmat kuin osasin kuvitellakaan, se oli sitten myös nopea (varsinaisia kipeitä supistuksia n. kahden tunnin ajan) ja siksi siitä ei minulle mitään kummempia traumoja jäänyt. Olinhan henkisesti siihen valmistautunut ja tärkeintä oli saada vauva syliin. Jos kuitenkin vielä tulevaisuudessa joudun käynnistettyyn synnytykseen, en varmastikaan halua että tipan tehoja nostetaan niin nopeaan tahtiin. Kaiken kaikkiaan kuitenkin synnytys sujui hyvin, vauva on täydellinen ja olen toipunutkin nopeasti. Nyt elellään ihanaa vauvantuoksuista arkea.



Ninnuli, Poju 2vkoa, Isi ja Isoveli 4,5v