Pohdiskeluja

Tuo kuulosti samalta jota olen itsekkin mietiskellyt!

meillä lapsia nykyään kolme, ja neljättä kovasti yritellään.

Esikoinen oli jo 12 v tullessaan isosiskoksi, ja silloin en miettinyt onko ratkaisu oikea vai ei, sillä tiesin, että niin iso tyttö hyväksyy vauvan eikä ole mustasukkainen.

Tosin muistan hänen miettineen odotuksen loppuaikoina, että " onkohan tuo sittenkään ihan hyvä idea, emme voi matkustella ja harrastaa niin vapaasti vauvan kanssa" .

Kaikki meni kuitenkin tosi kivasti, ja hyvin otti vastaan pikkuveljen :)



Tuolle pikkuveljelle haluttiin sitten pienellä ikäerolla " kaveri" , ja tuota mietittiin kyllä tovi, että kuinkahan siinä käy, ja kuinka ottaa vastaan vauvan, kuinka jaksamme, yms.

Toki mietin keskimmäistä odottaessani jo, että riittääkö sitä rakkautta tasapuolisesti kummallekkin, mutta huoleni osoittautui turhaksi: rakkautta riitti molemmille :)

1 v 7 kk ikäerolla syntyi toinen poika, ja väittäisin, että toki keskimmäiselle oli kova paikka, että pikkuveli syntyi, mutta todella hyvin otti vauvan vastaan :)

Omi enemmän isukkia itselleen, ja mieheni oli pitkällä yhdistetyllä isyys-talvilomalla, ja oli apunamme täällä kotona ;)

Keskimmäisestä varttui kovin isän poika, ja kuopus on taas enemmän äidin perään.

Mustasukkaisuutta oli varmasti jo alussakin, mutta enemmän silloin kun vauva lähti liikkeelle, ja " vaaravyöhykkeellä" oli lelut ja leikit.

Silloin kinasivat leluista, isompi töni ja tuuppi pikkuista, mutta topakkaasti vaan teimme selväksi, että " noin et tee, veljeä ei tönitä!" , ja viesti meni perille.

Nyt ovat 3 v 7 kk ja huomenna 2 v, ja leikkivät tosi mukavasti keskenään, tosin riitelevätkin ;)



Sen vaan olen pistänyt merkille, että niin sitä pienintä vaan pitää pienenä, sillä kun tuo kuopus syntyi, keskimmäinen oli 1 v 7 kk, ja jossakin määrin pidin häntä " isompana" kuin mitä nyt tuota 2 v kuopusta :)

Kovasti havittelemme neljättä lasta, ja mietinkin taas, että kuinkahan tuo kuopus ottaisi vastaan vauvan ;O

Mutta rakkautta on riittänyt tasapuolisesti kaikille kolmelle, joten miksikös sitä ei riittäisi neljännellekkin ;)

Meillä isosisko ja isukki ovat olleet kyllä suuresti apuna, aina on ollut syli mihin kavuta, elleivät sitten hädän tullen ole vallanneet yhdessä äidin syliä :)

Yöllä aloin vielä miettiä että ehkä ajattelen liikaa ja se tekee monista asioista vaikeampaa. Sisarushan on rikkaus jne, miksi en sitä soisi omalle lapselleni? Vaikeita asioista.. Minulla ja siskollani on vaan 1v2kk ikäeroa ja mietin aina että: kyl meidän äiti oli joskus silloin rohkea. Ja tosiaan nyt reilu 20-vuotta myöhemmin sisko on yhä parhaita kavereitani:) Jostain mun pitäis saada itseluottamusta ja alkaa ajatella ettei kaikki mene aina päin *ersettä. Mut tosiaan voin sanoa et mun suurin ongelma on tuo liikaa ajattelu. Ehkä pitäisi vaan sulkea silmät ja antaa elämän kuljettaa:) Ehkä joskus.

Salmari_:

Yöllä aloin vielä miettiä että ehkä ajattelen liikaa ja se tekee monista asioista vaikeampaa.

Kuulostaapas osuvalta ja erittäin tutulta :) Myöhään illalla ei pitäisi alkaa ajatella mitään!

Meillä esikoinen on 11 kk ja toista toivotaan kovasti, on toivottu jo tuon 11 kk ajan. Mulla ei rehellisesti sanottuna ole missään vaiheessa tullut edes mieleen, että pärjättäisiinkö - olen jotenkin olettanut, että kaipa se siinä sujuu kuin muiltakin. Sama oli esikoisen kanssa, en koskaan ennen odotusta tai odotusaikanakaan miettinyt, miten asiat sujuvat. Sujuneet ovat.

Mieheni puolestaan on epäillyt, josko meillä riittää jaksu ja talous. Mahdummeko tähän 65 neliön asuntoon töinemme ja lapsinemme, entä miten rahat riittävät, kun autokin pitäisi ostaa, entä jos kakkonen onkin yhtä huono nukkumaan kuin esikoinen, entä herättääkö esikoinen leikkiessään pikkusisaruksen päiväunilta, herättääkö pikkusisarus esikoisen yöunilta maitoa vaatiessaan... Eikä näihin ole mulla edes mitään vasta-argumentteja antaa. Tuntuu vaan, että kyllä ne asiat tulevat taas sujumaan.

Äitini ja mummuni ovat aina sanoneet " kyllä lapsi tuo leivän tullessaan" , ja musta se tuntuu pätevän paitsi talouteen myös omaan jaksamiseen ja muuhun henkiseen puoleen - rakkauden jakamiseen, huomion antamiseen ja niin edelleen. Kyllä sitä jostain aina löytyy.

Sisaruus ylipäänsä on minusta ihana asia. Itse olisin aina toivonut enemmän sisaruksia itselle - yksi veli mulla vain on - ja haluaisinkin nyt monta omaa lasta. Sisaruudessa parasta on se, että voi olla täysin rehellinen sekä itselleen että sisaruksilleen ja muulle perheelleen. Jos perheenjäsenten perussuhteet ovat kunnossa, kaikki annetaan anteeksi ja kaikki ymmärretään.

Onpas sentimentaalista :) Ja omia pohdintojani tietysti, ei tällaisissa asioissa varmasti mitään neuvoja voi antaakaan, omia mietteitään vaan.

Mutta toisaalta, ei kukaan voi teille sanoa että toinen lapsi PITÄÄ saada, eikä mulla missään nimessä ole tarkoituskaan. Joillekin yksi lapsi sopii paremmin kuin useampia, eikä mun mielestä ole mitään pahaa vaikka haluaisi niin tehdä " mukavuudenhalustakin" , sillä itsehän sitä parhaiten oman jaksamisensa tietää. Jos tuntuu, että elämä olisi ihanampaa vain yhden lapsen kanssa, niin mikäs siinä! Silloin voi vaalia ystävyyssuhteita tai muita sukulaissuhteita enemmän.

Loppuun on vielä kerrottava mieheni siskonmiehestä: Hän oli ainoa lapsi perheessään noin 10 vuoden ikään saakka. Sitten hän alkoi kehitellä ajatusta pikkusisaruksesta leikkikaverina. Eräänä päivänä hän sitten laukaisi äidilleen aika myyvän argumentin: " Kun te kuolette, mä jään ihan yksin..." Kesti kuulemma vajaan vuoden, niin pikkuveli syntyi taloon :) Että joskus lapset voivat tehdä päätöksen itse! :)

Coe kp 33/36-38