Työn ja perheen yhdistäminen
Hei kaikki!
Onko täällä muita, jotka pähkäilevät työn ja perheen yhdistämisen kanssa.
Aviomieheni ja minä olemme molemmat uratyyppejä, mutta nyt olemme molemmat ryhtyneet pohtimaan, että pitäisi joskus rohkaistua lapsentekoon. Itse olen ollut jarrut pohjassa meistä enemmän, koska koen, että lapsen tulon jälkeen jään kotiin yksin jumiin (taustalla vaikuttaa myös, että ystävät ja sukulaiset kaukana eikä isovanhemmilta ole luvassa apuja).
Ystäväpiirissäni kaikilla muilla on jo lapsia ja olen vähän kyllästynyt siihen, että minulle sanotaan, että kyllä sinä sitten luonnostaan osaat tinkiä omista toiveistasi. Kun lapsi tulee, ei kunnon äiti edes haalua panostaa uraan.
Arvatkaa vaan kuinka se tuntuu ahdistavalta, kun muut viisastelevat ja lisäävät vaan epävarmuutta. Olen aina ollut sellainen varman päälle pelaaja ja tähän lapsentekoon ei tunnu liittyvän mitään varmaa...
Emme me mieheni kanssa haaveile suurperheestä, mutta yksi lapsi voisi olla ihana juttu. Jätimme ehkäisyn pois juuri ja nyt katsomme mitä tapahtuu.
Olisiko täällä ketään, joka pohtisi samankaltaisia asioita?
Kommentit (5)
Eli nuo elämänarvot vaan muuttuvat melkoisen paljon lapsen saannin jälkeen ja on vaikea edes etukäteen kuvitella sitä rakkautta ja sitoutumista, mitä omaan lapseen tuntuu. Ja samoin sitä, miten pahalta tuntuu jättää häntä vieraalle hoitoon.
Itsekin olen ollut ennen melkoisen urasuuntautunut, mutta nykyään laitan perheasiat ihan etusijalle.
Aiemmin olin töissä asiantuntijafirmassa, jossa työskenneltiin kelloon katsomatta, mutta sielläkin huomasi, että ne, jotka lapsia saivat alkoivat hävitä työpaikalta neljän jälkeen...lapselle on vaan pakko raivata tilaa ja aikaa elämästään. Mutta, ei se sitten ole mikään uhraus ja työikää sinulle jää runsaasti jäljelle, vaikka jäisit pariksikin vuodeksi kotiin.
Omasta kokemuksesta raskaus on jo jonkinlaista sitoutumisen aikaa...et jaksa paljon valvoa, pitää levätä, syödä terveellisesti, ei alkoholia yms. Mutta kun lapsi syntyy, niin sittenhän kaikki vasta alkaa. Napanuora lapsen ja erityisesti äidin välillä on erityisen voimakas ensimmäisen vuoden...ja minulla n. 2,5 v. ikään saakka. Silloin laittaa automaattisesti omat harrastukset yms. vähän sivuun ja elää lapsille.
"Oman elämän" saa kyllä takaisin, kun työelämään taas palaa, mutta se ei enää milloinkaan ole samanlaista kuin ennen lapsia. Todennäköisesti osaat organisoida aikaasi entistä paremmin ja tunneälysi ja psykologiset taitosi ovat lisääntyneet huomattavasti :o)
Itse olen ratkaissut tasapainottelun työelämän ja kodin välillä siten, että teen 4 päivän työviikkoa ja meillä käy siivooja parin viikon välein. Tämä on minulle ja perheelleni ollut paras ratkaisu.
Kuitenkaan ei kannata jäädä liikaa pohtimaan ja miettimään. Asiat tulevat vastaan sellaisina kuin ne ovat. Myös uraäidit saavat tehdä lapsia ja onnistuvat myös perheenäiteinä. Jos nykyinen työpaikkasi ei enää tunnu elämänarvoihisi sopivalta sitten, niin sen voi kyllä vaihtaa...näin minä tein ja tyytyväinen olen!
Lapset ovat parasta ja kuten sanoit, niin vanhuus on melko yksinäinen, jos ei ole lapsia ja lapsenlapsia...
painollaan. Tuttavilla on paljon mielipiteitä, jotkut voivat osua oikeaan ja toiset eivät.
Kyllähän se raskaus valmentaa ja valmistaa äitiyteen, mutta tapoja olla äiti on monenlaisia. Tapoja tinkiä omasta mukavuudestaankin on useita.
Itseään ei kannata hukata, mutta toiset eivät vielä ole äidiksi tullessaan sitä "omaa" löytäneetkään.
Äitiyteen liittyy myyttejä, on suorastaan yllättävää miten monet niistä kynsin hampain pitävät kiinni.
Itse en ole "uratyyppi" (vaikka voisinkin olla, jos elämä olisi mennyt eri lailla), mutta olen samaa mieltä siitä, ettei lapsen kautta kannata elää. Mutta sitten kun on se oma vauva sylissä, alkaa arvata, millaisiin joustoihin on itse valmis ja millaisiin ei.
Meidän esikoinen on nyt parivuotias ja alamme harjoittelemaan toisen tekemistä. Olin kotona reilun vuoden ja sitten vauva meni yksityiseen päiväkotiin. Asiaa helpotti se, että lapsi on hyvin ulospäinsuuntautunut, osasi kävellä ja tarvitsi paljon puuhaa. Lisäksi meille on laaja verkosto (vanhempamme ym, jotka hakevat tytön päiväkodista, joten päivät eivät käy liian pitkiksi. Myös mieheni tekee uraa, joten hänkään ei halunnut/voinut jäädä pois töistä lasta hoitamaan.
Nyt hän on ihastuttava pieni tyttönen, joka ei ainakaan näytä kärsineen siitä, että äiti kaipasi takaisin töihin. Töissä en muista juuri lapsesta murehtia, vaan keskityn työhöni ja kotona olen sataprosenttisesti lapsen kanssa koko hänen hereilläoloaikansa. Meillä ruuat ym. tehdään vasta kun tyttö nukkuu (siis valmiiksi seuraavaksi päiväksi), siivouksista ym. ikkunanpesuista on vähennetty ja kotitöiden sijaan keskitymme tytön kanssa leikkimiseen, lukemiseen jne.
Meidän perheelle tämä sopii, uskon että jokainen perhe on onnellinen silloin kun äitikin on:) Olen nykyään tehokkaampi töissä, sillä haluan saada työt tehtyä normipäivän sisällä. Kyllä elämä vaan järjestyy uudelleen vauvan syntymän jälkeen, mutta muutos on parempaan päin. Tsemppiä teille ja muista että sinä olet paras äiti lapsellesi!
Olen aivan samoilla linjoilla aloittajan kanssa. Siksi tulinkin (tänään ensimmäistä kertaa) palstalle katsomaan, onko joukossa muita.
Olemme mieheni kanssa molemmat yrittäjiä (minä pian 27v. ja mies 31v.) ja mies on jo pidemmän aikaa puhunut lapsista. Tilanne on kuitenkin hämmentävä kun työasiat vievät molempien ajan, minulla ei ole mitään suurta luonnollista vauvakuumetta ja kaikki vaan sanovat että kyllä se sitten tuntuu luonnolliselta kun on sen aika. Mutta minä en voi jäädä sellaisia odottelemaan kun sitten odotellessa saan aikaiseksi jo paljon muita suunnitelmia, matkoja, koulutuksia.. Jossain välissä pitäisi olla se aika rauhoittua ja pohtia asiaa tai sitten ei lainkaan.. Onpas sekavasti selitetty mutta joku varmasti ymmärtää.
Nytkin molemmilla on marraskuulle kalenteri täynnä, ulkomaanmatkoja, juhlia, kursseja. Miten tässä rupeaisit mitään lasta tekemään? Ja jos päätämme ryhtyä yrittämään vaikka tämän vuoden jälkeen niin se tarkoittaisi että sitten ei enää sovita niin paljon menoja ja rientoja eikä sitouduta muihin juttuihin.
Hankalaa on. Meillä onneksi on ystäviä ja sukulaisia lähellä, ja tuttavia joiden lapsentekojutut ovat ajankohtaisia niin voi vähän purkaa ajatuksiaan ja kysellä tyhmiä :)
Jatkan vielä omia ajatuksiani, joten koettakaa kestää :-)
Siksi kirjoitin tänne vauvakuumeisten osastolle, kun minusta oli ihan mielenkiintoista lukea muiden lapsentekosuunnitelmista.
Itse en ole koskaan kokenut mitään suurta vauvakuumetta - ehkä olen hiukan ihmetellyt ystävien vauvakuumeilua ja hinkua saada vauvoja syliinsä.
Ennemminkin ajattelen, että nyt on sopiva aika, että meidän perheeseen voisi tulla kolmas henkilö. Siis erillinen persoona, jolla on oma tahto, toiveita, suunnitelmia ja oma elämä.
Olen seurannut suvun ikääntyviä lapsettomia, joilla ei ole jälkeläisiä. Kovin tuntuu olevan elämä yksinäistä, kun kukaan ei käy edes äitien- tai isänpäivänä. En siis halua nähdä omaa tulevaisuuttani niin.
Minusta on kuitenkin huolestuttavaa, jos hyväksi äidiksi voi tulla vain järjestämällä "operaatio vauvan" ja keskittämällä kaiken energiansa siihen. Kai äidiksi haluavatkin saavat jatkaa myös omaa elämäänsä?
Omalla äidilläni oli tosi kova tyhjän pesän syndrooma, kun tyttäret häipyivät pois kotoa. Hän joutui prosessoimaan asiaa vuosia ja sai huomata, että äidillä olisi kannattanut olla myös omaa elämää. Aikuisiin lapsiinkaan ei voi ripustautua liikaa.
Pohdin siis edelleen minä.