En ois uskonut uusperhe-elämän olevan näin vaikeeta...huoh

Työni puolesta ja siviilissäkin olen tavannut kymmeniä tai jopa satoja uusperheitä. Vain äärimmäisen harvoin kyseessä on toimiva kokoonpano. Suurimmaksi osaksi ihan hirveää, varsinkin lasten näkökulmasta. Mutta myös aikuisten, en jaksaisi. Jos itse eroaisin, en menisi yhteen uuden miehen kanssa ennenkuin kaikki lapset aikuisia.

Oisitte menneet yhteen vähän nopeammin. Tämä oli sarkasmia jos pönttö et tajua. Sitä saa mitä tilaa...

Tehkää.äkkiä niitä rakkauslapsia..ja vaihtakaa taas uuteen..ja samaa rataa. Lapset varmaankin kiittävät.

Se joko suttaantuu tai sitten ei. Varsinkin miehen exän kiukuttelun tavallaan ymmärtää jos kerta ero on vasta noinkin nuori. Kuten varmasti itte ihan hyvin tiedät, ei iho ihan niin helpolla unohda vaikka muuten se ex ällöttäisi. On vaan sietämätöntä ajatella että joku toinen koskee omaan exään. Tai ei sietämätöntä, vaan hankalaa. Lisäksi jos on vielä lapsia, pitää antaa tilaa lapselle tutustua siihen uuteen aikuiseen ja samalla olla huolissaan myös siitä jos niitä aikuisia, joihin lapsen pitää tutustua tuleekin sarjassa. Niitäkin kun kerta on olemassa.

Oikeastaan se exien kiukuttelu on se juttu mihin suhde joko kaatuu tai ei. Jos kumpikin teistä on oikeasti halukas yrittämään teidän suhteenne eteen, pystytte mihin vain. Mutta jos exien sanomiset ja huomauttelut alkavat jäytämään toisen mieltä ja niistä kehittyy riitoja, homma menee perseelleen. 

Toi on se kohta missä pitää pystyä päättämään seisotteko yhtenä rintamana, pariskuntana, vai kuunteleeko toinen exän kitinää ja kerää kiukkua sun muuta.

Luultavasti joku tulee tähänkin sanomaan että "mitäs lähdit/onneksi olen avioliitossa/en ikinä ottaisi miestä jolla on lapsia/mitä tahansa muuta itseä ylentävää", mutta se on turhaa länkytystä. Eroja tulee parisuhteisiin, muutenhan kaikki olisivat aina sinkkuja. *sherlock*
Mutta mitään ei saa jos ei ole valmis yrittämään, mutta uusissa suhteissa pitäisi aina tunnistaa omat vanhat virheensä ettei niitä aina toistelisi.

Eipä musta tämän suhteen tainnut olla mitään apua.

Itsekkäät eksät

[quote author="Vierailija" time="21.03.2015 klo 23:28"]Omasta erosta 1,5v ja uudella miehelläni jotain 6kk vasta.Lähinnä tämä lasten asioiden sumplaaminen ja se kuka asuu missäkin ym on tosi rasittavaa! Molemmille tämä on ensimmäinen OIKEA parisuhde eron jälkeen joten vähän puun takaa tulleet nämä exien kiukkuilut ja muut hommat voi hitto sentään..

[/quote]

Siis mies on eronnut 6kk sitten ja siinä välissäkin on ollut jotain sutinasuhteita? Ei kumma, jos ex-vaimo ihan lapsienkin takia kiukuttelee

Vaikeeta se on, vaikka meillä oli lähtökohdat aika hyvät. Kakarat vaan jostain syystä alko oireilla ja sen jälkeen kaikki meni todella päin helvettiä.

Jep itse en tiedä yhtäkään toimivaa uusperhettä joten.. :D Mun puolesta eroa ei olisi tullutkaan siitä ensimmäisestä miehestä mutta mies päätti näin jotta saisi panna kaikkia ketä haluaa. Mutta joo,aika näyttää heh.ap

[quote author="Vierailija" time="21.03.2015 klo 23:33"]

Työni puolesta ja siviilissäkin olen tavannut kymmeniä tai jopa satoja uusperheitä. Vain äärimmäisen harvoin kyseessä on toimiva kokoonpano. Suurimmaksi osaksi ihan hirveää, varsinkin lasten näkökulmasta. Mutta myös aikuisten, en jaksaisi. Jos itse eroaisin, en menisi yhteen uuden miehen kanssa ennenkuin kaikki lapset aikuisia.

[/quote]

Meillä!!! Ja toimii!!! Mutta salaisuudet on siinä, että a) tapasimme vasta kahdeksan vuotta miehen ja lasten äidin eron jälkeen. En siis missään mielessä voi olla syyllinen eroon. b) miehen lapset oli jo isoja ja yhteiset on saaneet elää melkein ydinperheessä höystettynä kivoilla isosisaruksilla. Emme joudu arjen rutiineissa oikeastaan lainkaan huomioimaan miehen lapsia, joka poistaa painetta. c) Miehen eksällä on oma elämä.

Tulen miehen lasten kanssa hyvin toimeen ja toinen lapsi juuri avautui minulle siitä, että olen mummu hänen lapselleen enemmän kuin oma äiti. Soitellaan, nähdään usein jne. Heillä on oma elämä, meillä on oma elämä ja ollaan paljon tekemisissä kyllä. Miehen lapset käy viikottain, jopa useamman kerran viikossa, mutta silti meillä on oma elämä ja heillä omansa. Aikuiset lapset on kivoja! Ja ikääkin lapsilla on jo 28 ja 25. Tavatessakin olivat jo 18 ja 16.

Kiitos nro 5! Aivan loistavasti kiteytit tän,mahtavaa :D Olen taas vähän viisaampi.ap

Miksi et uskonut? Tuollaistahan se just on.

Mihin sun suhde päättyi lasten isän kanssa? Oisko kannattanut vähän enempi tehdä hommia sen toimivuuden suhteen? ei se ruoho  ole aidan takana sen vihreämpää...kuin harvoin.

No juurihan mä vastasin että miksi.ap

Lapset ei hyväksy uutta puolisoa millään, pitävät isäsnä kilpailijana. Rakas tuo uusi mies minulle on.

Lapset vaan ei pidä hnäestä ollenkaan. No aikansa kutakin, heidän on opittava se.

Ei kannata muuttaa noin pian yhteen. Lapsilla menee ainakin pari vuotta toipua erosta.

Meillä on toimiva uusperhe. 
Kun tapasin nykyisen avomieheni, oli meidän kummankin erosta kulunut sattumalta lähes päivälleen sama aika; 2 vuotta ja 4 kk. Oma ex-mieheni oli jo naimisissa, miesystävän ex-vaimolla oli ollut suhde jo pitkään. Minulla oli eroni jälkeen ollut yksi puolen vuoden pituinen suhde vain minulle, lapset eivät siis miestä nähneet, ja miesystävä oli taas pysytellyt sinkkuna.

Yksi tärkeimmistä asioista joista häntä arvostan on se, että hän haluaa olla mahdollisimman paljon läsnä omien lastensa kanssa. Meillä kummallakin on aika tarkkaan saman ikäiset lapset ja tavatessamme esikoiset olivat 12-vuotiaita. Oma exäni unohti omat lapsensa uuden suhteensa alussa ja lasteni itku isän ikäväänsä on viiltänyt niin syvälle, etten missään nimessä halunnut silloin, enkä vieläkään millään tavalla estää miestä viettämästä aikaa rauhassa omien lastensa kanssa kun siihen tulee tilaisuus. 

Teemme paljon kaikkien lasten kanssa yhdessä ja erityisesti alkuvaiheessa, kun mies ja lapset vielä tutustuivat toisiinsa, näimme erityistä vaivaa siinä että he tiesivät olevansa yhä tärkeintä ja rakkainta elämässäni. Samoin toimimme miehen lasten kanssa sitten kun oli se aika että lapset tapasivat toisensa. Me myös puhuimme miehen kanssa paljon ns. pelisäännöistä, ja sillä tavalla tutustuimme toistemme ajatuksiin ja periaatteisiin vanhempina. Oli helpottavaa huomata että olimme todella monista asioista samaa mieltä. Siltikin, erityisesti alkuvaiheessa, minä jouduin natsimutsin asemaan kieltäessäni miehen lapsilta tiettyjä asioita ja asettaessani rajoja tai ollessani suostumatta jokaiseen mielihaluun jota heillä oli. Vaikka he ovat meillä liian harvoin, ei ne viikonloput ja viikot silti ole heidän pillinsä mukaan tanssimista koko aikaa. Tuostakin selvisimme puhumalla. Puhumista se tosiaan vaati alussa, hyvin paljon, melkein kyllästymiseen saakka.

Erityisen loistavaa meidän uusperheessämme on se, miten tää toimii myös isovanhempien kohdalla. Ja niitten ex-puolisoiden kanssa. Meillä oli juuri yhdet isot juhlat ja paikalla olivat minun, hänen ja exän vanhemmat ja lähimmät sukulaiset jotka juhlaan oli aiheellista kutsua. Ja ne menivät hyvin. Olemme vierailleet minun entisten appivanhempieni luona ja päin vastoin. 

En tiedä mitään mikä tässä meidän avoliitossamme olisi huonoa tai toimimatonta. Meillä on kummallakin vahva halu olla mokaamatta tässä ja hyvä olla toistemme kanssa niin kahdestaan kuin lastenkin kanssa. Ehkä ikä on tuonut mukanaan tiettyä perspektiiviä koko parisuhdetouhuun ja kun kumpikaan ei halua lapsia enää enempää, niin ei ole siitäkään suunnalta mitään ahdistusta tai biologista pakkoa saada suhdetta toimimaan. Asiat ovat vaan loksahdelleet paikoilleen ja jos eteen on tullut riitoja lasten välillä, ne on ratkottu asia kerrallaan. Ihan niin kuin muissakin perheissä. 

17, kuulostaa hyvältä. Hyviä vinkkejä käytännön elämään ja totutteluvaiheeseen. Meillä on erosta 2,5 vuotta ja ex on kihloissa, ja lapset pääosin minulla. Nyt seurustelen uuden miehen kanssa jolla on samanikäiset lapset, ja mietimme seuraavaa siirtoa. Esikoinen on vihainen isälleen tämän uudesta elämästä, ja teen kaikkeni että saisimme uuden kuvion toimimaan kaikille lapsille. Lisää lapsia ei tule, ja syy eroon oli miehen jatkuva pettäminen.
Toki unelmani oli pitää ydinperhe, mutta toisin kävi. Ei sitä yksin tahtoisi olla loppuelämää, eteenkin kun on kohdannut hyvän uuden kumppani.

Kerran kokenut, 18 vuotta elänyt sitä elämää ja ei ikinä enää. Lapset sai kasvatettua aikuiseksi jne mutta en kyl moiseen enää ryhtyisi tällä kokemuksella mikä nyt on.

Jaksan aina hämmästellä, miten ihan aina ne omat tarpeet ja halut menevät lasten tarpeiden ohi. Tässäkin ketjussa on muut (paitsi nro 17) korostaneet vain sitä, miten itse selvitä ja miten itse olla onnellinen, viis lapsista ja heidän oireilustaan aivan kuin se olisi sivuseikka.

Minä en ruvennut uusperheilyyn, vaikka sama miesystävä on ollut jo vuosia. Ero oli lapsille iso juttu, vaikka  yrittivät alkuun vakuuttaa, että kaikki on hyvin. Se oli sitä pelkoa vanhemman romahtamisesta eikä tunteita uskallettu näyttää. Sitten kun näytettiin ja päästin puhumaan, niin lasten suurin pelko oli juuri tuo uusperhekuvio, se, että heidän kotiinsa tulisi vieras mies ja vieraita lapsia. Päätin silloin, etten siihen rupea.

Tapaamme miesystäväni kanssa viikottain, saatamme viettää viikonloppuja yhdessä ja koko porukalla (minun lapset, hänen lapsensa ja me) olemme viettäneet lomia yhdessä. Tulemme hyvin toimeen, jopa niin, että lapset saattavat soittaa miesystävääni hakemaan jostain, jos minä en ehdi tai pyytävät korjaamaan pyöränkumin tms. Miesystävän lapset ovat pyytäneet minua mukaan vaateostosten tuomariksi tai auttamaan kotittaloustehtävien suorittamisessa. Tulemme hyvin toimeen, koska emme ole pakottaneet lapsia elämään elämäänsä ventovieraiden kanssa. Juuri viime viikolla miehen nuorempi lapsi (nyt 15v) tokaisi, että ihan hyvinhän tässä voitaisiin asua yhdessä, kun tullaan niin hyvin toimeen. Miehen kanssa ollaan kuitenkin sovittu, ettemme keikuttele venettä ennen kuin kaikilla lapsilla on murrosikä ohi.

En ihan käsitä, miksi joku ei pystyisi elämään lasten kanssa ilman miestä samassa osoitteessa. Saan miesystävältäni henkistä tukea, kasvatusapua, seksiä mutta kun kumpikin hoidamme pääasiassa omat lapsemme ja teemme päätökset heidän biologisen vanhemman kanssa, niin lapset eivät muodostu parisuhteessamme ongelmaksi emmekä samalla pakota heitä sopeutumaan elämiseen uuden aikuisen, hänen tapojensa ja hänen lastensa tapojen kanssa. Lapset saavat samalla viestin, että he ovat aina vanhemmalleen tärkeimpiä eikä heidän tarvitse kilpailla huomiosta, ajasta tai rakkaudesta kenenkään muun kanssa.

Onko exilläkin jo uudet kumppanit? Se on tärkeää, että molemmat ja kaikki pysyvät niillä reviireillä mitkä kuuluvat itselle. Ei mennä sorkkimaan toisen ex-pariskunnan lapsiin liittyviä tapaamis- ja huoltajuusasioita, vain omien lapsien kohdalla asiaa hoidetaan.

Sitä ei voi koskaan korostaa tarpeeksi, takapiruja ei lasten asioissa kaivata.