Kun sairastuminen "pilaa elämän" - keskustelua

Tuli sellainen olo, että voisi tehdä hyvää aloittaa jonkinlainen vertaistukikeskustelu. Uskon vakaasti, että on varmasti muitakin samanlaisessa tilanteessa eläneitä tai eläviä tai ihmisiä, jotka osaavat kannustaa, neuvoa tai rohkaista.

Olen tällä hetkellä tilanteessa jossa koen ja pelkään, että oma tulevaisuuteni on pilalla sairastumiseni takia. Olen vielä nuori. Pääsin pari vuotta sitten ensimmäisellä yrittämällä opiskelemaan alaa, johon koen suurta intoa ja paloa. Alalla on hyvä työllistyminen ja opiskelu oli huippu kivaa. Ilmeisesti kuitenkin poltin itseni loppuun hirveällä suorittamisella ja perfektionismilla. Ilmeisesti jotain on vinksallaan päässäni ja toimintatavoissani. Nyt tilanne on se, että tarkkaa diagnoosia en ole vielä saanut, mutta olen lääkityksellä, koska oireilen hyvin vahvasti pakko-oireisen häiriön, yleistyneen ahdistuneisuushäiriön ja mahdollisesti myös jonkinlaisen lievän persoonallisuushäiriön tyyppisesti. Olen hyvin tunnelukkoinen, hillityn ja tyynen oloinen, masentunut ja tänä syksynä kärsinyt myös ensimmäisistä kunnon paniikkikohtauksistani, joissa todellisuuden taju hämärtyi, sain hengenahdistuskohtauksia, kasvoni puutuivat kokonaan ja olo oli surrealistinen.

Olen aina jollain tavalla halveksinut kotona lorvivia mielenterveysongelmaisia ja nyt pelkään, että päädyn itse sellaiseen tilanteeseen. En osaa lopettaa opintoja tai töitä sairasloman vuoksi, mutta tällä hetkellä tuntuu ettei opinnoista tule mitään, enkä koe enää mitään intoa alaani kohtaan. Ala on sellainen, etten voi tulevaisuudessa työskennellä, ellen parane. Minulla oli unelmia tällä alalla työskentelystä ja alalla etenemisestä. Minun piti valmistua vuoden päästä ja alkaa kerryttämään säästöjä, jotta voisin toteuttaa toisen unelmani, vanhan talon oston, remontoinnin ja sisustuksen. Nyt tuntuu siltä, että kaikki on mennyt pilalle ja en koskaan tule saavuttamaan elämässäni mitään mitä halusin jos en nyt parane. En näe mitään mieltä elää elämääni jos minustakin tulee sellainen kotona lorviva ja valtion tuilla elävä loinen.

Miten tällaisesta tilanteesta voi selvitä? Onko jollakulla muulla ollut vastaavanlainen tilanne? Haluaisin niin paljon vertaistukea ja jonkun joka sanoisi, että toivoa on vielä.

Olen melko järjestelmällisesti pitänyt kaikki ongelmani salassa läheisiltäni, asiasta tietää täysin vain avopuolisoni. Kukaan ystävistäni ei tiedä, ei vanhempani, eikä myöskään kukaan koulustani. Vastaavalle opettajalleni olen kertonut ylisuorittamisen aiheuttamasta väsymyksestä, mutta kaiken muun olen jättänyt kertomatta. Nyt tuntuu, että kulissi alkaa lahoamaan käsiin, enkä pysty pitämään kaikkia naruja enää käsissä kun ongelmat on paisuneet näin pahaksi. Kynnys kertoa tilanteestani on kuitenkin ihan liian suuri.

En oikein osaa käsitellä näitä tunteitani, enkä kokea tai kertoa tunteitani edes psykologille. Tuntuu, että juuri nuo paniikkikohtaukset ovat sitten ne ainoa väylä milloin tunteet ja ahdistus ryöppyävät väkisin holtittomasti ulos. Kohtausten jälkeen on ollut yleensä tavattoman väsynyt, uupunut, mutta rentoutunut olo.