Lue keskustelun säännöt.
Kuinka oppia hyväksymään itsensä juuri sellaisena kuin on? :(
08.08.2014 |
Niin, olen vajavainen monella tapaa. Kärsinyt aina itseluottamusongelmista ja tänä päivänä, 38-vuotiaana minulla ei ole minkäänlaista itseluottamusta eikä kunnioitusta itseäni kohtaan. Pahimmillaan olen vihannut peilikuvaanikin todella syvästi, enkä pidä siitä vieläkään. Mutta pahinta on se, etten osaa suullisesti ilmaista itseäni, tämä on ollut aina ongelmani. Kirjoittaen ja paperilla kaikki on huomattavasti helpompaa. Mutta ihan livenä minusta voi saada todennäköisesti varsin yksinkertaisen vaikutelman. Olen kuin vankilassa, enkä osaa rentoutua ja avata suutani. Menen välillä ihan lukkoon ja en osaa puhua yhtään mitään, edes tuttujen ihmisten kanssa, varsinkaan jos he eivät itse ole puhetuulella. Ja olen aivan hirveä jännittäjä.
Onko tällaisesta tilanteesta minkäänlaista mahdollisuutta kuntoutua? Alan olla aika epätoivoinen. Mistä ihmeestä ammennan itseluottamusta niin, ettei enää kukaan jyrää minua alleen ja hypi silmilleni? :´(
Kommentit (10)
Olet varmaan aivan ihana, mutta sinuna yrittaisin terapiaan. Ei peilikuvaa kannata vihata, sen kanssa olet koko elaman. Ja aina kannattaa muistaa, etta ' what other people think of me is none of my business'. Sina ole uniikki. Just be yourself, everyone else is already taken. Tsemppia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieti millainen olet, älä sitä mitä haluaisit olla. Hyväksy se että olet täydellinen omana itsenäsi, ja että sinusta pidetään juuri sen takia. Aina on varaa muuttua, mutta itseään ei saa vihata jos ei ole täydellinen.
Terapia auttaa.
Onko sillä oikeastaan mitään väliä, koska jos olet nainen (kuten oletus) saat kuitenkin seksiä aina kun vain haluat.
Miten kunnolliseen terapiaan pääsee tämän ikäisenä? Olen käynyt keskusteluterapiassa ja siitä ei ole minulle mitään todellista hyötyä.
En jaksa elää koko elämääni toisten kynnysmattona ja peläten, miten minua taas kohdellaan ja silmilleni hypitään. Tätä tapahtuu nimittäin usein. Olen äärimmäisen väsynyt siihen :(
ap
Voi että, tuskailen ihan saman asian kanssa. Kaikista ahdistavinta on se ettei kenellekään voi puhua ja jotenkin tuntuu ettei kukaan ymmärrä jos ei ole samaa kokenut. Vertaistuki olisi tärkeää, mutta vaikea löytää. Tsemppiä ap!! Jään mielenkiinnolla odottamaan vastauksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttu tunne, todella tuttu. Siitä kuitenkin selviää ajan kanssa ja ns. itsetutkiskelua hyödyntäen.
[quote author="Vierailija" time="08.08.2014 klo 23:49"]
Miten kunnolliseen terapiaan pääsee tämän ikäisenä? Olen käynyt keskusteluterapiassa ja siitä ei ole minulle mitään todellista hyötyä.
En jaksa elää koko elämääni toisten kynnysmattona ja peläten, miten minua taas kohdellaan ja silmilleni hypitään. Tätä tapahtuu nimittäin usein. Olen äärimmäisen väsynyt siihen :(
ap
[/quote]
Tee ihan oikeasti itsetutkiskelua, mieti mistä kaikki alkoi eli milloin nämä ongelmat tuli kuvioon ym. Niistä selviää, käännä vaikeudet voitoksi. Niitä ihmisiä koetellaan joista halutaan tehdä vahvempia, olet selviytyjä. Ole oma itsesi, tee sellaisia asioita joista tykkäät, älä mieti mitä muut ajattelee, koska sillä ei ole merkitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olitko siis lapsenakin tuollainen? Tekivätkö vanhempasi asialle mitään?
Olin lapsena hieman arka ja ujo. Ei rohkaistu eikä itseluottamusta yritetty vahvistaa. Koulussa (ala-asteella) sain 3. luokalla sellaisen opettajan, jota pelkäsin ihan hirveästi. Olin kiltti ja hiljainen, mutta hänen silmätikkunsa ja en saanut koskaan positiivista huomiota häneltä. Hän sai raivareita tunneilla, pelkäsin häntä ihan oikeasti ja hän ns nöyryytti minua muutaman kerran. Korviani kuumotti niin, että olisin halunnut vajota pulpettiin. Muistan varmaan ikuisesti sen hetken, kun kaikki kääntyivät katsomaan ja opettaja seisoi kädet lanteilla edessäni :´( Hän oli opettajana 6- luokkaan asti.
Yläasteella alkoi neuroottinen jännittäminen ja pelkääminen, mikä jatkui sitten ammattikoulussa niin, etten sen takia pystynyt opiskelemaan enempää. Välitunnit asuin vessassa ja silti maha oli aina kipeä :( Koulunkäynti oli niin vaikeaa, että tänä päivänäkin pelkään sitä, pelkään lastenikin puolesta että heillekin pian tulee tällaista (vaikkeivät he tokikaan tiedä mitään näistä ongelmistani eivätkä tule tietämäänkään). En puhunut vanhemmilleni mitään eivätkä he tänä päivänäkään tiedä näistä ongelmistani mitään. Enkä tule niistä puhumaan.
Jaksaminen on alkanut tulla vastaan ihan todella. :(
ap
...