Erosin avokistani, hän reagoi hyvin vahvasti. Apua?

Samaa mieltä kuin edelliset. Älä anna "liikaa" huomiota miehelle, vaan pyri nopeaan eroon ja katkaisemaan välit kokonaan, ainakin siksi aikaa kunnes hän tokenee eikä roiku sinussa enää niin epätoivoisesti.
Et auta miestä olemalla läsnä, vaan ottamalla askeleita taaksepäin jotta hän huomaa, että joutuu selviämään omillaan.

Ei. Et ole vastuussa hänestä. Aikuinen mies nouskoon jaloilleen.

Et ole.

ps. läheisriippuvuuden mahdollistavat juuri ap:n kaltaiset henkilöt. Normaali tasapainoinen ihminen ei edes miettisi, onko vastuussa toisesta tuollaisella tavalla eron jälkeen.

Ap kirjoittaa:

Suhteen alusta asti tunsin lievää ahdistusta tästä kaikesta, mutta silti annoin tilanteiden edetä, koska olihan meillä paljon hyviäkin hetkiä. Lisäksi kaipasin miehen hyväksyntää, omalle isälleni en koskaan kelvannut tällaisena. Kun avokkini sitten jumaloi minua ja oli valmis tekemään mitä tahansa vuokseni, niin olihan se ajoittain ihanaa. Arvokas elämänkokemus tietysti tämäkin minulle...

Ap jatkaa:

Tosiaan jaamme siis yhä saman asunnon varmaan tämän kuun loppuun asti tai siihen asti, että toinen meistä muuttaa pois. Suunnitelmissa on, että avokkini lähtisi ensin, mutta epäilen mahtaako etsiä asuntoa tosissaan voidakseen asua kanssani pidempään...? Lähden siis tänä iltana ystävieni kanssa ulos. Harmittaa vain toisen puolesta, onhan hän yhä tärkeä ihminen ja ollut hyvä minua kohtaan... Sillä tavalla kuin hän sen käsittää.

Et ole vastuussa. Kuulostaa läheisriippuvuudelta, ainakin kuvailemasi perusteella. Varo, hän saattaa alkaa kiristää sinua esimerkiksi sanomalla että tappaa itsensä jos et jatka suhdetta hänen kanssaan. Nuo eron oireet kertovat myös siitä että hän ei ole tasapainossa itsensä kanssa. Ei normaalin ihmisen maailma eroon kaadu.

Hyvä että sentään ymmärsit erota. Itse parikymppisenä reagoin poikaystävän riippuvaisuuteen hahmottomalla kiukulla jota en itse ymmärtänyt, ja petin pariinkin kertaan, koska halusin tuntea olevani elossa. Lopulta oli pakko lähteä, koska kaikki toisessa herätti inhoa.

Vasta keski-ikäisenä tunnen itseni senverran hyvin, että tuntuu päivänselvältä miksi niin kävi. Koin itse valtavia syyllisyydentunteita vanhempiani kohtaan, koska heillekin olin enemmän äiti kuin tytär. Kun sitten kuvioon tuli poikaystävä, joka olisi myös halunnut minusta äidin, myrkkypatani alkoi kuplia. Elämän ykköstraumaa pystyi käsittelemään suhteessa toisiin ihmisiin, mutta ei sen alkulähteeseen, eli omiin vanhempiin.

Poikaystävä sitten alkoi aikuistua seuraavassa suhteessaan, joten hyvää se hänelle lopultakin teki. Itselleni oli paljon vaikeampaa käsitellä sitä, miksi olen semmoinen persläpi. Seuraavassa suhteessa aloin itse pitää miestä vanhempanani, joten olin tavallaan exää kierroksen jäljessä kehityksessä. Nykyisin ex silti taas on hiukan avuttoman oloinen ja minä vaikutan päällisinpuolin kovalta luulta, ehkä nämä tietyt persoonallisuuspiirteet ovat jääneet pysyviksi. Ihmiset ovat verrattain monimutkaisia kapistuksia.

Ap:

Pysyin suhteessa näinkin kauan, koska en halunnut aiheuttaa kumppanilleni pahaa oloa. Hän hoki joka päivä, kuinka paljon hän rakastaa minua, haluaa perustaa kanssani perheen, ja pelkää eniten sitä, että hän menettäisi minut. Tottakai näin nuorena aikuisena luulin, että hän on ihannemies, jonka kanssa tunteet eivät laimenisi koskaan. Suhteen edetessä ja ahdistuksen vain kasvaessa tajusin, että en ole parisuhteessa hänen kanssaan, meillä oli riippuvussuhde. Minusta tuntui, että hän haki minulta samaa kuin lapsi äidiltään.

Tässä tilanteessa varmaan etäisyyden ottaminen mahdollisimman pian on parasta niim mieskin pääsee toipumaan ja jatkamaan eteenpäin. Sinun ei kannata enää ottaa muuton jälkeen yhteyttä häneen sillä hän voi jäädä roikkumaan.