Voiko mieheensä rakastua uudelleen? Oikeesti.

Meillä vähän sama tilanne ja en usko, että pystyisin enää samalla tapaa uskomaan ja katsomaan yhteiseen tulevaisuuteen kun katsoin vaikka silloin 17 vuotta sitten. En pysty näkemään meitä yhdessä enää kauan, yhteisellä matkalla on tullut liikaa kolhuja ja puhumattomia asioita on todella paljon. Yhdessä kuitenkin vielä ollaan, mutta edes vuoden päähän en uskalla luvata mitään. Korttipakka voi kaatua hyvin helposti ja siinä ei enää puhumiset auta silloin.

Tuohon kun tietäisi vastauksen. Samoja mietiskelen minäkin. Arkea pyöritetään ja lasten asioista vaihdetaan pakolliset tiedot, mitään muuta sanottavaa ei toisillemme ole. Yritin kyllä aikani saada keskustelua aikaiseksi, mutta enää en jaksa välittää. En tiedä mitä miehen päässä liikkuu ja pahinta tosiaan on ettei enää jaksa edes kiinnostaa. Kumpikin tavallaan elää omaa elämäänsä vaikkakin saman katon alla. Pettänyt en ole eikä varmasti mieskään, ei siihen olisi aikaakaan, mutta sekään ajatus ei pelottavaa kyllä tunnu enää mahdottomalta. Voimia ei vain tunnu löytyvän tilanteesta ulospääsyynkään.

Mä rakastun mieheeni aina uudelleen. Mutta meillä on kyllä muutenkin onnellinen liitto, puhutaan asioista ja tehdään yhdessä kaikenlaista.

Siis miksi rakastua uudelleen samaan mieheen? Maailmahan on miehiä täynnä!

Kurjaa lukea ylläolevia kommentteja. Mulla on myös 16,5 v ihmissuhde takana, mutta pidot sen kun paranee. Hyvä fiilis alkaa aina alusta. Ehkä meillä osataan oikeassa suhteessa purkaa ja rakentaa uutta.

Omalla kohdallani en usko, että voisin. Jokainen tapaus ja parisuhde, kuten ihmiset yleensä, ovat niin erilaisia. Riippuu tapauksesta.

Meidän kohdalla tää on jo niin nähty ja loppuun saakka kaluttu. Ei vaan pysty.

Mä ap., uskon, että voi <3. Se lähtee siitä, että jaksaa,ja vielä jaksaa ja kerran vielä jaksaa, molemmat. On pakko mennä/tulla puolitiehen vastaan. Tämä mun kuvaus on niiin perinteistä paskaa, mutta usko mua, niin totta. Rauhassa, ottakaa rauhassa, nostakaa kumpikin perseenne siitä suosta ja sormi pois omasta pyllystä, kyllä se oikeesti nousee! Olen minäkin noussu -mekin noustu monesta suosta, mutta *perkele*, me ollaan noustu.

Voi. Olen rakastunut puolisooni uudelleen 15 vuoden jälkeen ja olemme onnellisempia kuin koskaan. Vuosien varrelle mahtuu paljon paskaa ja erilleen kasvamista siinä missä hyvää ja kaunistakin. Puhumattomuus ja vaikeiden asioiden välttely johti lopulta siihen, ettei meillä enää ollut asiaa toisillemme. Nukuimme selät vastakkain, ei suukkoja, ei haleja. Ei mitään yhteistä.

Sitten yhtenä yönä päätin nostaa kissan pöydälle. Kysyin, että onko hänen mielestään tää suhde normaali. Ei ollut. Siitä käynnistyi pitkä keskustelu, jossa avauduttiin kumpikin siitä mitä elämässä ja parisuhteessa haluaa ja odottaa. Ratkaisevaa oli kuitenkin hetki, jolloin pyysin häntä kertomaan rehellisesti onko koskaan harkinnut eroa, kuten minä. Hän oli. Siinä hetken pohdimme mitä elämämme olisi eron jälkeen ja mitä käytännössä pitäisi tehdä, kun eroaa. Sitten hän sanoi, että haluaisi vielä yrittää yhdessä. Niin halusin minäkin. Päätimme siis YRITTÄÄ vielä kerran, pyrkiä korjaamaan virheitä jne. 

Olin skeptinen, mutta yrittäminen tuotti tulosta, kun kumpikin siihen sitoutui. Takapakkejakin tuli, mutta uskallettiin puhua niistä avoimemmin. Puoli vuotta myöhemmin koimme uudelleen rakastumisen, joka on taas kestänyt muutaman vuoden. Pitkä suhde todella vaatii työtä ja tahtoa. Meillä helpotti asiaa varmasti se, kun puhuimme erosta ja sen lopullisuudesta todella vakavasti ja yhtäkkiä tajusi konkreettisesti, että tää voi todella olla nyt tässä. Sen pienen hetken tajusi menettäneensä toisen. Koska se sattui molempiin, tiesimme jotain hyvää olevan jäljellä jossain piilossa... Ilman kipua ero olisi tapahtunut siinä.

Mitenköhän sellaisessa tilanteessa, missä ei olla koettu erityistä alkuhuumaa. Kun jos mä muistelen meidän suhteen alkuaikoja niin en edes kaipaa sitä enää. Kaipaan jotain ihan muuta. Elävämpää, verevämpää suhdetta. Mua ällötti silloin alkuun suuteleminenkin jopa, halailua siedin. Sama oli kaikkien miesten kanssa, joita olin tavannut, eikä heissä mitään vikaa ollut. Haluaisin nyt rakastua johonkuhun fyysisestikin, mutta toisaalta en halua, kun mulla on muuten ihan paras mies. No, en kaipaa muuten kommentteja, ELLEI jollain ole omakohtaista kokemusta. 

Onko rakastuminen toisella kerralla muutenkin erilainen kokemus ja jos on niin miten?

Hieno kokemus, 9. Itsekin uskon siihen, että vain aito ja vilpitön rehellisyys ja henkinen läheisyys voi pitää suhteen hengissä ja elossa ja elävänä. Mikä tahansa ihmissuhde missä ei oikeasti jaeta ja koeta mitään, kuolee pystyyn. Kyse on siitä, onko molemmilla osapuolilla halua tehdä niin. Kumpaa haluaa mieluummin, yrittää vai luovuttaa. Ja sehän on sitten tapauskohtaista että mikä se vastaus on, mitään yleisvastausta siihen ei ole olemassa. Ja monestihan voi olla niinkin, että toinen haluaa yrittää mutta toinen ei. Ja onnistumiseen tarvitaan yhteisyritys.

Kompromissit kuuluu parisuhteeseen ja luoviminen.

Kyllä te voitte kipinän löytää uudelleen.

Meillä oli muutaman vuoden keskustelukatkos ja hörpittii kahvia ja tuijoteltiin ruutua ja hoidettiin ne muksut sujuvasti treeneihin jne. Kaikki hoitui, paitsi ME.

Sitten vaan huomasin, että mä aloin olemaan miehen kavereille mustasukkainen, että ne saa viettää TUON kanssa aikaa. Niinpä, mitä mä voisin tehdä, että me lopetettais ruudun tuijottaminen. Mä yllätin miehen ja varasin paikallisesta (vain kaksi kilsaa kotoa!!! alakoululaiset kavereillaan ja teinit himassa yön) hotellista huoneen ja naida naksutettiin kunnolla ilman lapsihäiriötä (edes pelkoa siitä). Vietettiin yö siellä syötiin kivasti ja nautittiin toisistamme.

Siitä meidän parisuhde taas lähti uuteen nousuun.

[quote author="Vierailija" time="07.09.2014 klo 01:32"]

Mitenköhän sellaisessa tilanteessa, missä ei olla koettu erityistä alkuhuumaa. Kun jos mä muistelen meidän suhteen alkuaikoja niin en edes kaipaa sitä enää. Kaipaan jotain ihan muuta. Elävämpää, verevämpää suhdetta. Mua ällötti silloin alkuun suuteleminenkin jopa, halailua siedin. Sama oli kaikkien miesten kanssa, joita olin tavannut, eikä heissä mitään vikaa ollut. Haluaisin nyt rakastua johonkuhun fyysisestikin, mutta toisaalta en halua, kun mulla on muuten ihan paras mies. No, en kaipaa muuten kommentteja, ELLEI jollain ole omakohtaista kokemusta. 

Onko rakastuminen toisella kerralla muutenkin erilainen kokemus ja jos on niin miten?

[/quote]Ehkä sä oletkin aseksuaali?

Vielä joskus vuosi sitten ajattelin, että haluan saada pitkän suhteemme kuntoon, mutta enää en edes halua. Tein mielestäni aika paljon asian hyväksi, hoidin kodin, lapset ja työni, kävin kampaajalla, ostin muutaman nätin vaatteen, pudotin ne pari ylimääräistä kiloa ja yritin olla sellainen "seurusteluaikojen hymyilevä ja iloinen minä", mutta sain vain haukottelua, selän kääntämistä ja riitaisuutta. Riidat tuntuivat syttyvän ihan oudoista asioista ja sain kuulla, että olen muuttunut oudoksi ja epäilyjä, että minulla on joku toinen tai jopa useita muita miehiä. Ei ollut, mutta aloin miettiä minkälaista elämäni olisi jonkun toisen kanssa, mitä tapahtuisi jos vaikka törmäisin yhteen nuoruuden eronneeseen ihastukseeni ja viihtyisimmekin yhdessä..? Sillä tiellä olemme vieläkin, en enää edes viitsi ajatella mieheni ja minun suhteen uudelleen lämmittämistä. Tämä suhde on nyt periaatteessa ohi, käytännössä olemme vielä yhdessä.

Vuosikaudet olen odottanut moista ihmettä tapahtuvaksi. Eli en usko.

Mutta se rakkauden loppuminen voi olla silmiä avaava juttu myös. Joskus rakkaus sokaisee meidät niiltä ikäviltä asioilta, vrt. esimerkiksi väkivaltaiset, haitalliset tai riippuvuuksia sisältävät suhteet, joista osa ei pysty eroamaan koska rakkautta on vielä niin paljon jäljellä. Jos suhde on muuten hyvä, kumppani on hyvä ja arki rullaa, niin kannattaa yrittää elävöittää suhdetta. Jos taas se kumppani on oikeasti ihan läpimätä, huonosti kohteleva tai muuten epäsopiva, tuo rakkauden hiipuminen yleensä avaa silmät tähän tilanteeseen ja antaa voimia lähteä. Rakkaus antaa paljon anteeksi, joskus aivan liikaa.

Hei! Maailma on miehiä täynnä? Missä ne sitten luuraa? Yhtäkään järkevää en ole koskaan tavannut. Kaikki on jotenkin traumatisoituneita..tässä eräs entiseni pyysi käymään  muka muuten vaan ja alkoi houria jostain jälkirakastumisesta josta minulla ei ole mitään hajua, mitä se tarkoittaa..ja samalla tulee ihan mieletöntä henkistä väkivaltaa suoraan silmille niin mun on entistä vaikeampi ymmärtääkään sanaa jälkirakastuminen varsinkaan tämän erään suusta. Ja kun en tiedä tarkoittiko se mua vai ketä. Varsin sekavaa eikö? Haluaisin irti tämmösestä sekopää tilanteesta, vaan kun koko ajan tulee jotain ihme juttuja vastaan...

Kiinnostaa tietää miten ap:n kävi... yrititkö auttaa liekkiä syttymään uudestaan vai elätkö edelleen samassa liitossa ilman rakkautta?

Täällä nimittäin sama tilanne, syksyllä eräänä päivänä vain totesin itsekseni etten rakasta miestäni enää. Siihen asti oli ollut rajujakin riitoja kun yritin ja yritin saada elämäämme etenemään. En tiedä mistä kaikki edes alkoi. Olemme olleet yhdessä 16 vuotta ja lapsia on kaksi. Mahdollisesti kuopuksen syntymä kolme vuotta sitten on jonkinlainen rajapyykki... saattaa olla että mieheni masentui noihin aikoihin, en tiedä, hän ei mitään myönnä, mutta nyt kun ajattelen elämäämme taaksepäin niin huomaan että siitä lähtien hän on ollut tosi väsynyt ja saamaton. Ja tämä toki on rassannut mua, mutta viimeiset 1-2 vuotta erityisesti, enkä ole ollut enää aikoihin onnellinen. Ja olen tämän miehelle sanonutkin ja ehdottanut pariterapiaa, mutta hän ei suostu harkitsemaankaan moista. 

Juuri samoin kun ap:lla, tuntuu että miehellä on vahvoja periaatteita joista ei voi joustaa. Tämä aiheuttaa jatkuvaa kitkaa meidän arjessa; ei olla samaa mieltä lastenkasvatuksesta, ei lasten harrastuksista, ei siitä mitä tehtäisiin lomalla, ei siitä mitä halutaan tulevaisuudelta. Tiedän että hän rakastaa minua edelleen mutta itseltäni on tunteet hävinneet sitä mukaan kun omat unelmat ja haaveet tuntuvat valuvan sormien välistä ja elämä junnaa vaan paikoillaan.

Ja nyt sitten, muutama viikko sitten tapasin työmatkalla ihanan miehen. Ja olin pienen hetken onnellinen, mitään ei varsinaisesti tapahtunut, yhtä pusua lukuunottamatta, mutta se onnen tunne. Ajattelen sitä koko ajan ja mietin miten pääsen tapaamaan tämän kaverin uudelleen. Samalla taas lapset on pieniä eikä haluaisi perhettä rikkoa - tosin tämäkin mies on perheellinen ja asuu toisessa maassa että mielessä kiertää olisiko niin väärin pitää vähän hauskaa niin ettei kukaan siitä saisi ikinä tietää...