Mistä tarmoa elämään

Olen 25-vuotias, ei lapsia. Olen vakitöissä, opiskelen oppisopimuksella samalla tätä alaa. Ala tuntuu omalta ja hyvältä. Työpaikastani pidän, mutta jatkuva kiire aiheuttaa välillä turhaa stressiä, pystyn kyllä melko hyvin jättämään työt töihin mutta joskus iltaisin vatvon niitä sängyssä.

Parisuhteessa menee ihan hyvin. Tätä perus arkea mitä pitkä avoliitto on. Yhteisen ajanpuute on ehkä hivenen ongelma, kun mies tekee vuorotyötä.

Kavereita ei oikein ole. Oon tuntenu itteni nyt usein tosi yksinäiseksi. Varsinkin viikonloppusin, kun ite oon vapaalla mutta mies töissä. Ei oo oikein ketään kelle soittaa, kenen kanssa jutella. Ja tuntuu kuin olisin vain vaivaksi ihmisille.

Itsetunto on ollu teinistä asti nolla. Oon ollu hoidossa osastolla asti mt-ongelmien vuoksi mutta ei oo moneen vuoteen ollu taas tämmöstä oloa.

Kaikki tuntuu turhalta, merkityksettömältä.

Tiedän että pitäis puhua lääkärille, mut en jaksa taas mitää hoitoa. Varsinkin kun terapiakäynneistä/suomen mt-hoidosta ylipäätään ei oo mitään hyvää sanottavaa.

Miehelle en uskalla kertoa, hän ei tiiä mitään tästä. En tiiä miksen uskalla. En vaan saa suuta auki.

Oon myös tajuttoman väsyny, vaikka nukun suht hyvin.

Olisko tää vaan ohimenevää syysmasennusta? Elämässäni ei oo mitään suurempia muutoksia tapahtunu. Kuinka uskaltaisin avata suuni ja kertoa miehelle? Pelkään kai hänen reaktiota.