Epäilen, että minulla on asperger. Miten edetä?

Sorry, väärä yläpeukku kakkosviestille. Tarkoitin alapeukkua.

Mitä väliä, tänä päivänä ymmärretään että kyseessä on ennemmin luonteenpiirre kuin mikään hoitoa vaativa sairaus. Turhaa hakea mitään virallisia todistuksia, ellei niille ole mitään käytännön tarvetta.

[quote author="Vierailija" time="21.09.2014 klo 17:37"]

Et tarvitse apua. Ranteet auki vaan, kaikki huolet kaikkoaa.

[/quote]

Kiitos kannustavista sanoistasi, juuri niitä tarvitsinkin!

-ap

[quote author="Vierailija" time="21.09.2014 klo 17:45"]

Mitä väliä, tänä päivänä ymmärretään että kyseessä on ennemmin luonteenpiirre kuin mikään hoitoa vaativa sairaus. Turhaa hakea mitään virallisia todistuksia, ellei niille ole mitään käytännön tarvetta.

[/quote]

Juuri näin. Kyse on vain siitä, että meitä ihmisiä on erilaisia. Ja onneksi on. (Vaikka av-mammojen mielestä yleensä mikään erilaisuus ei ole hyväksyttävää).

Ap, hyväksy erilaisuutesi, se voi olla rikkauskin. Toki, jos sinulla on jotain todellisia vaikeuksia, joihin tarvitset apua, niin sitten.

Mihinkään sitä diagnoosia tarvitset?

 Elät elämääsi ja hyvä kun itse ymmärrät erityispiirteesi. Kaikki me ollaan erilaisia. Googleta kuuluisia Aspergereja. Ei heillä diagnooseja ollut, jälkeenpäin on ymmärretty heidän ehkä olleen Aspergereja. 

Mitä tuolla diagnoosilla tekee? Saako jotain tukea tai apua?

Mulla on as, mut en oo viittiny hakea diagnoosia. Jos tarttisin sitä johonki, ni sitte hakisin. Eli terveskeskukseen yhteys, neurologille vaikka. Niillä on usein sellainen työryhmä, monta ihmistä, osaavat siellä neuvoa mistä aloitetaan. 

Ymmärtääkseni aikuinenkin voi hakea ihan keneltä tahansa lääkäriltä lähetteen tarkkoihin tutkimuksiin, jotka kestää pitkään - mahdollisesti parikin vuotta - ja joihin tarpeen mukaan osallistuvat myös puoliso ja vanhemmat. Julkisella puolella ei siis maksa sen enempää kuin muukaan terveydenhuolto.

Huolimatta siitä, että tutkimus kestää pitkään, ainakin mun elämäni aikuisena diagnosoidulle aspergerille jo pelkästään ne keskustelut toi helpotusta, puhumattakaan diagnoosista. Sen jälkeen sovitaan lääkärin kanssa, tarvitaanko esim. terapiaa.

Minulla on sama tilanne kuin sinulla, ap. Olen jo pitkään "tiennyt", että minulla on AS (itse asiassa siitä asti, kun ensi kerran koko syndroomasta kuulin). Tytöillä tietyt AS-piirteet ilmenevät eri tavoin kuin pojilla, ja tytöiltä odotetaan erilaista käytöstä, joten en yhtään ihmettele, että tämä jäi minulta lapsena diagnosoimatta. Olin sellainen kiltti pieni tyttö, joka oli vähän omissa maailmoissaan. Ne sosiaaliset vaikeudet alkoivatkin sitten vasta teini-iässä.

Toisaalta olisi kiva saada "virallinen vahvistus" tälle asialle; on ihan helpottavaa tietää, että omituisuudelleni on jokin todellinen syy, jonka kanssa voi kuitenkin pärjätä. Toisaalta en sitten tiedä, olisiko diagnoosin hankkiminen sen stressin arvoista. Tiedän nimittäin etukäteen, että sellainen prosessi olisi minusta hyvin stressaava.

Syö assburger.

[quote author="Vierailija" time="21.09.2014 klo 17:49"]

[quote author="Vierailija" time="21.09.2014 klo 17:45"]

Mitä väliä, tänä päivänä ymmärretään että kyseessä on ennemmin luonteenpiirre kuin mikään hoitoa vaativa sairaus. Turhaa hakea mitään virallisia todistuksia, ellei niille ole mitään käytännön tarvetta.

[/quote]

Juuri näin. Kyse on vain siitä, että meitä ihmisiä on erilaisia. Ja onneksi on. (Vaikka av-mammojen mielestä yleensä mikään erilaisuus ei ole hyväksyttävää).

Ap, hyväksy erilaisuutesi, se voi olla rikkauskin. Toki, jos sinulla on jotain todellisia vaikeuksia, joihin tarvitset apua, niin sitten.

[/quote]

Itsensä hyväksyminen on vaan niin vaikeaa, kun on koko elämänsä ajan saanut kuulla olevansa outo ja "päästään vajaa". Diagnoosi antaisi itselle luvan olla tälläinen kuin olen, enkä enää yrittäisi väkisin sulautua normiin. Saisin diagnoosista jonkinmoisen mielenrauhan, sillä kaikille kummallisuuksilleni löytyisi viimein jokin selitys.

-ap

[quote author="Vierailija" time="21.09.2014 klo 18:18"]

Minulla on sama tilanne kuin sinulla, ap. Olen jo pitkään "tiennyt", että minulla on AS (itse asiassa siitä asti, kun ensi kerran koko syndroomasta kuulin). Tytöillä tietyt AS-piirteet ilmenevät eri tavoin kuin pojilla, ja tytöiltä odotetaan erilaista käytöstä, joten en yhtään ihmettele, että tämä jäi minulta lapsena diagnosoimatta. Olin sellainen kiltti pieni tyttö, joka oli vähän omissa maailmoissaan. Ne sosiaaliset vaikeudet alkoivatkin sitten vasta teini-iässä.

Toisaalta olisi kiva saada "virallinen vahvistus" tälle asialle; on ihan helpottavaa tietää, että omituisuudelleni on jokin todellinen syy, jonka kanssa voi kuitenkin pärjätä. Toisaalta en sitten tiedä, olisiko diagnoosin hankkiminen sen stressin arvoista. Tiedän nimittäin etukäteen, että sellainen prosessi olisi minusta hyvin stressaava.

[/quote]

Tutkimusten stressaavuutta minäkin pelkään, olen kuitenkin kovin herkkä ja pelokas kaikkea uutta kohtaan, varsinkin kun en tiedä mitä tulee tapahtumaan! Luulen, että itseltä jäi lapsena myös diagnoosi tekemättä juurikin samoista syistä kuin sinulla. Olin myöskin hiljainen, omissa maailmoissaan viihtyvä tyttö. Lapsena sosiaaliset ongelmani laitettiin tuon ujouden piikkiin ja todettiin vaan, että "kyllä se siitä sitten isompana helpottaa ja rohkeesti vaan porukkaan mukaan" yms.

-ap

Asperger on keksitty sairaus. kaikki lähtee itsestä.

Ei sellaista diagnoosia kannata hakea, jos suunnilleen jotenkin pärjää edes elämässään ilman. Toki jos esim. työhön ei pysty missään, aspergeriin liittyvien ongelmien takia, niin eläkepäätösmielessä on syytä hakea diagnoosi. Muussa tapauksessa diagnoosi voi tehdä erittäin hankalaksi työnsaannin esimerkiksi jatkossa, joten kannattaa todella tarkkaan miettiä, kannattaako sitä hakea. Varsinkin, kun mitään hoitoahan ei aspergeriin varsinaisesti edes ole.

"Itsensä hyväksyminen on vaan niin vaikeaa, kun on koko elämänsä ajan saanut kuulla olevansa outo ja "päästään vajaa". Diagnoosi antaisi itselle luvan olla tälläinen kuin olen, enkä enää yrittäisi väkisin sulautua normiin. "

Mutta et sinä tuohon diagoosia tarvitse. Sen vain, että opettelet riippumattomaksi toisten mielipiteistä. Itsekin olen sellainen että varmaan saisin as-diagnoosin jos haluaisin. Olen ihmisporukoissa aina ollut syrjitty ja kiusattu, ja jos itse saisin valita, olisin erakko enkä olisi missään tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Kuitenkin pystyn käymään töissä jossa vaaditaan jonkin verran (ei paljoa, sellaiseen työhön en pystyisi) sosiaalisuutta, ja vapaa-aikani elän erakkona, ja olen tyytyväinen näin. En kaipaa mitään diagnooseja ja minulle on yksi ihan v*tun hailee mitä muut on elämäntyylistäni ja luonteestani mieltä.

[quote author="Vierailija" time="21.09.2014 klo 18:55"]

Ei sellaista diagnoosia kannata hakea, jos suunnilleen jotenkin pärjää edes elämässään ilman. Toki jos esim. työhön ei pysty missään, aspergeriin liittyvien ongelmien takia, niin eläkepäätösmielessä on syytä hakea diagnoosi. Muussa tapauksessa diagnoosi voi tehdä erittäin hankalaksi työnsaannin esimerkiksi jatkossa, joten kannattaa todella tarkkaan miettiä, kannattaako sitä hakea. Varsinkin, kun mitään hoitoahan ei aspergeriin varsinaisesti edes ole.

[/quote]

Vähän OT, mutta miten ihmeessä diagnoosi voisi tehdä työnsaannin hankalaksi? Kuka työnantaja siitä diagnoosista edes tietäisi, ellei työntekijä siitä erikseen kerro?

Autismikirjon häiriö nimenomaan vaikuttaa sosiaalisiin taitoihin, joista työnsaannissakin on usein kyse.