Lue keskustelun säännöt.
Olen niin onnellinen, kun poikani on ns. ananastukka
20.09.2014 |
Minulla on 11-vuotias poika, jolla on omasta halusta ns. ananashiukset, joka pukeutuu täysin massan mukaisesti ja joka ei erotu ensivilkaisulla ulkoisesti mitenkään. Hön on vöhän keskimittaa pidempi ja hoikahko.
Koko kouluajan minua pilkattiin ulkonäköni takia ja se jätti vuosien arvet. Joka päivä kuulin olevani erilainen ja niin olinkin. En päässyt mihinkään pakoon itseäni. Se hierottiin naamaani viimeistään kouluun johtavalla tiellä.
Aikuiseksi kasvaminen on muutenkin niin suurta myllerrystä, että olen onnellinen tässä suhteessa poikani tavallisuudesta. Siinä missä muut näkevät välimallin ananaspään, minä näen äidin ihanan lämpimän esiteinihonkkelin, reippaan partiolaisen, kaveripiirin pellen ja isovanhempien silmäterän, jonka persoonallisuus ei vain näy ensivilkaisulla.
Kommentit (13)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ööööö. Ja pointti oli? Olet iloinen, kin lapsesi on massan mukana kulkeva, tylsä tavis ananaspää?
MIKÄ IHME on ANANASTUKKA TAI ANANASPÄÄ?????!!!!
Jokainen, joka on joskus saanut tuta, millaista on olla oikeasti erilainen, ymmärtää kirjoituksesi. Erilaisena olossa ei ole mitään hienoa. Se on ihan vain ja pelkästään kamalaa. Toivoisin rodunjalostusta, ettei kenenkään tarvitsisi koskaan kokea, millaista se on. Aikuisena on onneksi helppo sulautua massaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei hei, nyt vanhemmat voimia siihen, että kasvatatte lapsistanne sellaisia, että hyväksyvät erilaisuuden. Kaikenlaiset hiusmallit, ihonvärit, ulkomuodot...
Itselläni on lapsia koululaisista lukioikäisiin ja minusta ainakin tuntuu, että se, että on "erilainen" on suorastaan suotavaa. Ei ole vain yhtä ainoata muotia. No, ainakaan täällä pääkaupunkiseudulla. Ehkä sitten pikkupaikoissa voi olla vielä vanhanaikainen henki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap jatkaa. Persoonallisuus kasvaa vähitellen. Erilaisuus tulee, kun siihen on valmis. Minusta on ihanaa, että se ei tule pakotettuna niin, että joutuu kohtaamaan sen joka päivä.
Itse olin pikkukaupungin yksi silmätikuista. Minut tunsivat ihmiset, joita minä en tuntenut. Kadulla perääni huudettiin nimeäni enkä tuntenut huutajia - olivat toisesta koulusta. Kun aloitin yläasteen, "minua olikin jo odotettu" - enkä tajunnut yhtään, ketä nämä tyypit olivat! Kaikki tämä, koska olin lihava.
Sittemmin laihduin valtavasti. Voin valita, haluanko erottua vai en. Se on täysin oma valintani. Jouduin vain liian aikaisin olemaan ei-toivotun huomion kohteena. Siitä trauma.
Ananastukka on nyt vain vertauskuva tavallisuudelle. Voisi se olla jotakin muutakin. Jos poikani haluaa sellaisen ruutupaidan ja farkut kuin muillakin luokan pojilla, ostan sen jos rahat sallivat.
Ja Helsingissä eletään. Poikani ei ainakaan tietääkseni kiusaa ketään eikä dissaa ulkonäön perusteella ketään. Mutta hänen ei tarvitse itsensä erottua, ennen kun hän siihen on valmis. Jos hän sitten teininä haluaa värjätä hiuksensa vihreiksi (niin kuin isänsä aikoinaan), ihan vapaasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Te jotka kyselette ko. tyylistä. Ettekö olleet eilen av:eella kun oli taisteluananas keskustelu!! Jiri oli esimerkkinä. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.09.2014 klo 19:13"]Te jotka kyselette ko. tyylistä. Ettekö olleet eilen av:eella kun oli taisteluananas keskustelu!! Jiri oli esimerkkinä. :D
[/quote]
Mun pitää kyl rajottaa nyt täällä käyntiä.
-12
Sinulla on hyviä ajatuksia, olen kanssasi samaa mieltä!